Viimeinen osa, niisk :(. Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet lukea kaikki nämä osat ja toivottavasti olette pitäneet niistä. Kirjoitan vielä yhden ”osan” lisää, jossa kerron, mitä kaikille tapahtui tämän osan jälkeen. Toivottavasti jaksatte sen lukea läpi. Nyt sitten osaan. "Moi Cherry! Minulla olisi sinulle asiaa", Hortense sanoi ja meni jännittyneenä ystävänsä huoneeseen. "Ai liittyyks tää Effieen?" Cherry kysyi hymy kasvoillaan. "Tuota… ei. Se vain, että minä en voi tulla sinun luo yöksi tänä iltana", Hortense sanoi ja koitti pysyä vakavana. "Ai, miks?" Cherry kysyi ja hänen suupielensä vääntyivät alas. Hän oli odottanut sitä iltaa. "Minä olen menossa Tomille yöksi", Hortense kuiskasi, "Ja kyllä sinä tiedät, mitä se tarkoittaa!" Hortense alkoi kikattaa ja Cherryä nauratti hänen hihitys. "No, ehkä saat tän kerran anteeksi mun lemppaamisen", Cherry sanoi ja virnisti. Illan lähestyessä Hortense meni rentouttavaan kylpyyn. Hän ei voinut hermostukselleen mitään. Vaikka hän ja Tom olivat seurustelleet jo kauan, Hortense ei ollut kertaakaan viettänyt yötä pojan luona. Hortense vain toivoi, ettei Effie saisi tietää. Illan tullessa Hortense lähti Tomin luo. Hän istui sohvalle ja yritti näyttää rennolta. "Tuu tänne", Tom sanoi ja kaappasi Hortensen syliinsä ja suuteli tätä. Hortense vastasi innolla suudelmaan. Pian he molemmat olivat sängyllä vähissä pukeissa. Lopun voikin arvata. Seuraavana päivänä Hortense hiippaili kotiinsa hymynkare huulillaan. Hän oli luvannut tavata Cherryn huoneessaan, ja Effie oli vihdoin lähtenyt töihin. "Me tehtiin se!" Hortense sanoi ystävälleen itsevarma ilme kasvoillaan. "Hah, ja Ermintrudea ennen", hän jatkoi. Sitten hän hiljeni kauhuissaan. Menneisyys, josta hän oli päättänyt pysyä hiljaa, oli tulossa ilmi. "Ermintrude? Kuka se on?" Cherry kysyi epäilevä ilme kasvoillaan. Heillä kahdella ei pitänyt olla salaisuuksia. Hehän olivat olleet jo vuosia parhaat ystävät. "Eh… Ermintrude on minun siskoni", Hortense sanoi ja huokaisi. "Istu alas, minä kerron sinulle kaiken", hän jatkoi. Cherry katsoi syyllistävästi häntä ja he molemmat istahtivat lankkulattialle. Hortense kertoi lähes kaiken entisestä elämästään. Hän kertoi olleensa yksi niistä, joita Cherry ja Tom vihasivat. Hän selitti, millainen hemmoteltu tyttö hän oli ollut. Kun hän tuli tarinassaan kohtaukseen, jossa hän työnsi Ermintruden alas portaita, hän oli lähellä purskahtaa itkuun. Kaikki se ikävä perhettään kohtaan ja kaikki epätietoisuus vanhemmistaan ja sisaruksistaan ryöppysi hänen mieleensä. "Ja siksi minä tulin tänne", Hortense lopetti puheensa. Cherry ei ottanut asiaa laisinkaan hyvin. "Mä en voi uskoa, että sä olet niinku Mercy! Yhtä paha, yhtä ärsyttävä! Ja mä luulin, et mä tunsin sut!" hän huusi temperamenttiseen tapaansa. "Minä olen muuttunut! En minä ole enää Stony, en ole ollut ikuisuuksiin!" Hortense sanoi epätoivoisesti. "Kuule", Cherry sanoi ja esitti miettivänsä anteeksiantoa, "Kerro jollekulle, jota noi sun valheet kiinnostaa!" Cherry ponkaisi pystyyn ja käveli kohti tikapuita. "Hyvästi", hän lisäsi. Hortense ei voinut ymmärtää, mitä oli oikein tapahtunut. Kyyneleet tekivät tuloaan. Kipeät muistot mielessä ja Cherryn yllättävä suuttuminen olivat yksinkertaisesti liikaa. Mikä pahinta, hänen täytyisi kertoa kaikki se Tomille ennen kuin Cherry ehtisi tehdä sen. Ja ystävänsä reaktion jälkeen Tomille kertominen vaikeutui entisestään. "Tom, sinähän tiedät, että minä rakastan sinua todella paljon", Hortense sanoi samana iltapäivänä, "Ja siksi minulla on sinulle asiaa. Menneisyydestäni." Hortense hengitti syvään ja kertoi poikaystävälleen kaikki samat jutut, mitä hän oli kertonut Cherrylle. "Ahaa?" Tom sanoi kuivasti. "Etkö… etkö sinä vihaa minua?" Hortense kysyi ihmeissään. "Kaikilla meill on menneisyys, eikä sille enää voi mitää. Vaik teit väärin sillon ku sun sisko putos, nii ethän sä enää sitä voi muuttaa", Tom sanoi. "Mulla ei oo isää ja mun äiti oli narkkari. Se kuoli kun mä täytin kaheksan. Se ei ollu mikää unelmamutsi, ei tosiaan, mut en mä sitä häpee. Oon tehny kaikenlaista typerää sen jälkeen ku jäin yksin, mut mä oon kunnostautunu ja asun mun tädin ja serkkujen kanss, niinku tiiät. Sun pitäis olla vaan tyytyväinen, ett oot saanu elää sun perheen kanssa ja siin ei oo mitään pahaa", Tom vuodatti. Hortense katsoi surullisena poikaystäväänsä. Häntä alkoi hävettää oma typerä käytöksensä. Ei hänen menneisyytensä ollut laisinkaan huono. Turhaan hän oli nolona sen takia. "Sinä olet liian ihana!" Hortense kiljahti ja halasi Tomia. Tom nauroi tytölle. "Kunpa Cherrykin olisi ollut yhtä ymmärtäväinen", Hortense sanoi jälleen surkeana. "Hän suuttui minulle ja varmaan lisäksi vihaa minua." "Hei, älä huoli, mä voin puhua sille. Kyllä se mua kuuntelee", Tom sanoi. "Ihan oikeasti, miten minä pärjäisin ilman sinua!" Hortense huudahti ja supisti huuliaan. "Samoin", Tom naurahti ja suuteli Hortensea. Tom otti heti asian hoidettavakseen. Hän marssi Cherryn huoneeseen ja aloitti huutamisen. "Miks ihmeessä sä oot ollu ilkee Hortenselle? Et säkään oo varsinaisesti mikään puhdas pulmunenkaan, joten millä oikeudella sä oikeen vittuilet sille?" "No sillä oikeudella, ett se ei ollu meille rehellinen", Cherry sanoi kärsivällinen hymy kasvollaan. "Et säkään oo kertonu meille kaikkea! Sä menet ja sovit sen kanssa", Tom sanoi käskevään sävyyn. Cherry jatkoi hymyilemistä kuin mitään ei olisi tapahtunut. "No hyvä on", hän huokaisi. "No moi!" Cherry huudahti, kun Hortense tuli avaamaan tälle oven. Hortense käänsi tälle selkänsä ja yritti näyttää ilmeettömältä, siltä kuin häneen ei sattuisi Cherryn näkeminen. "Hei kuule, mä oon oikeesti pahoillani siitä aikasemmasta. Ei su noo pakko mulle kaikkee kertoa. Voitaisko me sopia?" Cherry sanoi. Hortense vastasi helpottuneena myöntävästi. "On ihanaa, kun me ei enää riidellä", Hortense sanoi ja halasi Cherryä. Vaikka Cherry oli alun perin sopinut vain Tomin takia, hänestä tuntui silti paremmalta Hortensen kaverina kuin ilman häntä. "On aika hullua, että koulu loppuu ihan just. Onneks mä sain töitä Noahilta, siis sieltä pikaruokapaikasta. Se sano et voin alottaa syksyllä. Siell on ihan hyvä palkka ja ruokaa saa syödä ilmasek. Entäs sä? Mitä töitä sä sait?" Cherry kysyi. "Tuota, minä… minä aion mennä yliopistoon", Hortense sanoi. "Mitä? Aiotsä jättää meidät tänne?" Cherry huudahti ja ponkaisi pystyyn. "En minä haluaisi jättää teitä, mutta minun on tavallaan pakko. Minä… minä tahdon tavata taas sisarukseni, jotka ovat yliopistolla. Minä sain tietää viime viikolla, että minut on hyväksytty, ja minä en voi olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni! Enhän minä voi tänne ikuisesti jäädä!" Hortense puolustautui. "Niin kai. Tietääkö Tom?" Cherry sanoi ja mutristi huuliaan. Hän olisi jäämässä kotikadullee, mutta Hortense sai sen kuulostamaan typerältä ja naaivilta. Cherry ei sanonut mitään, koska hän ei halunnut aiheuttaa uutta riitaa. "Itse asiassa ei", Hortense sanoi hiljaa. Hän älysi, että hänen olisi kerrottava se pojalle hyvin pian, jonakin rauhallisena ja mukavana hetkenä. "No, onnea vaan matkaan", Cherry sanoi ja halasi Hortensea. "Sitä kyllä tarvitaan", Hortense naurahti. "Öh, Effie. Minä tarvitsisin apuasi. Minun pitäisi kertoa Tomille, että olen menossa yliopistoon syksyllä, mutten keksi yhtään, että miten sen sanoisin!" Hortense sanoi. "Sinun on tehtävä niin kuin sydämesi sanoo sinulle, ja jotain tuollaista. Minä en ole hirveän hyvä neuvomaan", Effie sanoi matkien mahdollisimman äidillistä äänensävyä. Koska Hortense alkoi näyttää hyvin, hyvin itkuiselta, Effie jatkoi: "Ehkä te voisitte jutella ulkona, niin pääset nopeasti pakoon." Se ei pahemmin piristänyt tyttöä. "No niin, älähän nyt. Minä voin tiskata tänään sinun puolestasi, jotta piristyisit", Effie sanoi. "Se on sinun tiskivuorosi", Hortense mumisi ja Effie naurahti. Mennessään nukkumaan Hortense alkoi miettiä, että ehkä Effie oli oikeassa. Hän ja Tom olivat sopineet menevänsä seuraavana päivänä ulos, joten ehkä hän kertoisi jo silloin. Hortensea alkoi jälleen jännittää. Iltapäivällä Tom ja Hortense makailivat talon takana. Hortense katsahti Tomiin, joka oli selvästi hyvällä tuulella. Nyt hän kertoisi. Nyt juuri. Hortense veti syvään henkeä, mutta Tom ehti ensin. "Mä sain töitä Donin korjaamolta. Don on just hyvä jätkä. Sit se sano, et sen veljen kaupassa olis myös töitä, jos mä vaikka tietäisin kenelle se sopis. Ja mä aloin heti ajattelemaan sua! Mä kyll tiedän, et se kauppa on tarkotettu aikuisille ja silleen, mut sähän täytät kahdeksantoista tänä vuonna, nii se ei oo ongelma", Tom sanoi itseensä tyytyväisellä äänellä. "Minä en tarvitse töitä, Tom. Enkä varsinkaan Donin veljen Tonyn kaupasta! Se paikka on ihan kamala! Oletko sinä nähnyt niitä asiakkaita? Minä olen menossa yliopistoon, Tom", Hortense sanoi ja hymyili. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä niin, täräyttäen päin kasvoja. Hän ei vain voinut pitää sitä enää sisällään. Tom ponkaisi ylös ja Hortense nousi hitaasti. "No, mitäs sanot?" Hortense hymyili. "Kuinka sä saatat tehä tän mulle! Et sä voi häipyä tolleen!" Tom huudahti vihaisena. ”Ai miksen? En kai minä tänne halua ikuisesti jäädä. Ja sitä paitsi, sinä et päätä minun elämästäni. Ja missä kohtaa minä muka sanoin, että olen jättämässä yhtään ketään? Yliopisto, johon olen menossa, on yhden vaivaisen lentokonematkan päässä! Minä en voi jäädä tänne vain sinua varten”, Hortense sanoi ja irvisti poikaystävälleen. "Sä et oo puhunu mitään! Mä oon tehny suunnitelmia! Jos sä lähdet, niin mä… mä…" Tom sanoi ja yritti päättää lausettaan. Hortense lähti juoksemaan. Effie oli oikeassa, kun hän oli neuvonut kertomaan asiasta ulkona. Hortense hyppäsi jonkun paikallisen juopon yli, joka oli sammunut kapakan eteen. "Miksi, voi miksi!" Hortense huudahti ilmaan. "Minä luulin, että tämä toimisi", hän jatkoi. Hän oli niin keskittynyt suruunsa, ettei kuullut takaansa askelia. Hortense alkoi itkeä. "Hortense", Tom sanoi hiljaa, "Ei mua haittaa, vaikka sä lähet yliopistoon. Kunhan et unohda meitä." Hortense käännähti ja Tom suuteli häntä. "En tietenkään", hän mumisi. Hortense ei tiennyt, että Tomilla on suunnitelma. "Mä oon päättäny kosia Hortensea", Tom ilmoitti Cherrylle tämän eteisessä aamutuimaan. "Mitä? Oikeesti? Vähänkö hienoa! Ehkä sä saisit Hortensen jäämään. Ehkä te voisitte muuttaa yhteen!" Cherry sanoi innostuneena. Olisi ihanaa, jos Hortense jäisi, vaikka Tomin ja Hortensen seurustelu olikin alussa ärsyttänyt häntä. "No katotaan nyt", Tom sanoi vaatimattomasti. Cherry halasi häntä ja sanoi: "Mä oon varma, että Hortense haluaa jäädä tänne sun kanssa!" "Sun kantsii kosia sitä vasta vähän ennen sen lähtöä, niin ehdit kerätä tarpeeks rahaa hyvään sormukseen. Ja sitä paitsi se on paljon romanttisempaa, jos kosit sitä sillon", Cherry neuvoi kuin mikäkin asiantuntija. Viimeisenä iltana Effien luona Hortense luki vanhaa päiväkirjaansa. Hän oli pakannut kaiken muun paitsi sen. Koska Effie ei ollut hankkinut vieläkään sähkövaloja hänen parvelle, Hortense joutui lukemaan kynttilän valossa. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa rykäisyn. Se oli Tom. "Hei Tom", Hortense sanoi haikealla äänellä. Nämä olisivat hyvästit. Hortense pidätteli kyyneleitään. Hän oli kammonnut tätä hetkeä. Tom huomasi Hortensen olevan surullinen, joten hän suuteli tyttöä. Tavallaan hän yritti peitellä omaa hermostuneisuuttaan. Tom oli päättänyt, että hyvästit muuttuisivat kihlauskiljahduksiin. Hän näki jo mielessään Hortensen valkoisessa hääpuvussa. "Sun ei tarvi olla surullinen, Hortense", Tom sanoi ja polvistui. Hän yskähti hieman. "Mitä sinä oikein teet?" Hortense kysyi ja katsoi poikaa oudoksuen. Hän astui hieman taemmas vaistonvaraisesti. Tämä oli jotakin, mitä hän ei osannut odottaa. "Hortense, mä rakastan sua tosi paljon, ja mä tiedän et sä rakastat mua. Sun ei oikeesti tarvitse lähteä", Tom jatkoi. "Hortense, tuutsä mun vaimoks?" Hortensen silmät suurenivat. Hän kävi mielessään tulevaa elämäänsä kuin filminauhaa. He menisivät naimisiin, he muuttaisivat pieneen kaksioon kaupungin laitamille, he saisivat lapsia, Hortense menisi töihin läheiseen ruokakauppaan… "Olen tosi, tosi pahoillani, Tom. Minä rakastan sinua hyvin paljon, mutta minun on opiskeltava. Minä tahdon nähdä maailmaa ja minä tahdon malliksi, kyllähän sinä sen tiedät!" Hortense sanoi murtuneena. "Ei mallina oloon tarvita koulutusta", Tom sanoi hiljaa. "Ei niin, mutta minun on silti mentävä, en tule vaimoksesi", Hortense sanoi. "Vittu…" Tom sanoi hiljaa ja hengitti raskaasti. Häntä hävetti. Cherry oli ollut väärässä. "Voisitko sinä… lähteä? Minä haluan olla yksin", Hortense sanoi. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tom murtui silti ensimmäisenä. Tunnin kuluttua Cherry tuli ylös. "Taksi tuli hakemaan sua", hän kuiskasi, "Oon pahoillani, et sä et menny Tomin kanssa kihloihin, mut sä et kyll kuulukaan tänne. Sä kuulut sinne sun perheen luo, sun omaan maailmaan. Mun tulee sua tosi kova ikävä." "Minunkin tulee sinua hirveä ikävä, ja vaikka en sinun mielestäsi kuulunut tänne, niin sinä ja Tom saitte minut tuntemaan itseni kotoisaksi. Pidetään yhteyttä, jooko?" Hortense sanoi ja rutisti ystäväänsä. Alakerrassa Hortense kohtasi tätinsä. "Hei hei, sano Ermintrudelle terveisiä", Effie sanoi. "Sinun on tultava käymään kampuksella joku kerta, Ermintrudella on sinua varmasti ikävä. Oli ihanaa, kun annoit minun asua täällä!" Hortense vastasi. Hän lähti alakertaan ja taksiin kohti tulevaisuutta.

Huuh! Tässä oli nyt viimeinen virallinen osa. Kuten jo olen useaan otteeseen maininnut, vielä on tulossa "Mitä heille tapahtui" osa, jossa sitten selviää mitä itse kullekin tapahtui/on tapahtunut. Olen kyllä kirjoittanut siitä varmaankin puolet, mutta ajatukseni ovat pyörineet lähinnä tulevan RKC:ni ympärillä. Se kertoo Gairlockin asukkaista. Olen ottanut esittelyosan kuvat, mutta minun on vielä mietittävä henkilöiden luonnetta tarkemmin. Kiitos, että jaksoitte lukea, ja toivon että kommentoisitte :).

Tässä osassa on vain neljäkymmentä kuvaa, sori :D. Tuo loppu oli vain hyvä kohta katkaista. Ja nyt sitten viimeisestäkin osasta tulee osan pituinen, ainakin toivon niin. Ja tykkäisin, jos edes joku kommentoisi (ihan vaikka kertoakseen, mitä huonoa osassa oli :D) Kaikki Condolinokujalla tuntui oudolta ja uudelta. Hortense päätti kirjoittaa kaiken muistiin. Saattoihan olla, että joskus tulevaisuudessa hänestä tulisi – mallin ohella – suuri kirjailija. "Mä en voi uskoa, kuinka röyhkeitä Stonyt on", Cherry huokaisi nuorten jutellessa Tomin huoneessa. Hortensen sisällä kylmäsi. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut kenenkään lausuvan Stonyja, joihin hän itsekin oli kuulunut ollessaan Stonyhurstissa, niin halveksivalla äänensävyllä. "No siinä ei oo mitään uutta. Onks jotain erityistä tapahtunu?" Tom kysyi. "Mä olin Sharpaylla sovittamassa vaatteita ja sit pari ihanaa platinablondia tuli siihen, ja…", Cherry selitti ja kertoi kaiken tapahtuneen. "Voitko uskoa, että Mercykin oli siellä?" Cherry sanoi Tomille lopettaen kertomuksensa. Poika vain murahti. "Kuka on Mercy?" Hortense kysyi käheällä äänellä. "Mercy, nyttemmin Mercedes Davis, asui ennen täällä, meidän kanssa. Se oli orpo, tai ainakaan se ei tuntenu vanhempiaan. Me oltiin sen parhaat kaverit, oikeesti. Se oli aika surkea ruipelo, ärsyttävä. Kai se oli jonkun mielestä hyvännäkönen. Se ja Tom meni yhteen", Cherry selitti ja vilkaisi vaivihkaa Tomia. "Mut sit ihan yhtäkkii jostain pusikosta ilmesty neiti Serenity Davis, seurapiiribilettäjä, joka oli päättäny hakea lapsensa takasin. Aika hyvä julkisuustemppu, eikö? Kukaan ei jaksanu muistaa, että Serenity oli tyyliin heittäny Mercyn menemään, koska se oli niin nuori sillon ja koska sill lapsella ei ollu isää. Se oli niin polleana poseeraamassa Condolinoikujan edessä kun se haki Mercyn pois. Mercy muutti äitinsä luo, eros Tomista ja meni kouluun Stonyhurstiin. Ja nyt se on niin olevinaan parempi ku muut", Cherry sanoi. "Ihan hyvä et häipy", Tom sanoi yllättävän kitkerällä äänellä. "Mokoma huora", hän lisäsi ja naurahti. Hortensea ahdisti. Hän tunsi Mercedeksen. Mercedes ei tosiaan ollut luokan suosituimpia tyttöjä. Hortense oli pitänyt tummatukkaista tyttöä pelkkänä pyrkyrinä, huonosti kasvatettuna ja röyhkeänä. Kaikkea muuta kuin oikeana Stonyna. Hänen pitäisi kuitenkin olla kuin ei tietäisi Mercyä. Menneisyytensä tähden. "Kuulostaa aika… ilkeältä tyypiltä", Hortense sanoi ja yritti nauraa. "Noh, oletteko sinä ja Tom jo yhdessä?" Effie päätti kysyä kesken rauhallisen illallisen. Hortense punastui. Oliko hän tosiaan ollut niin läpinäkyvä? "Enhän minä edes tykkää Tomista!", Hortense tokaisi nopeasti. "Voi, voi", Effie sanoi. "Tiedätkö mitä valehtelijoille tapahtuu?" hän jatkoi kujeilevalla äänellä. "He tiskaavat astiat, kun heidän tätinsä menevät nukkumaan", Effie kertoi ja nauroi. Hortense tuijotti naista murhaavasti, mutta alistui. Hänen täytyi olla kiltti, jotta Effie ei heittäisi häntä pihalle. Ja antoihan tiskaus hyvää aikaa ajatella. Hän otti lautaset käsittelyynsä ja mietti. Tom ei seurustellut kenenkään kanssa, se oli fakta. Kuitenkin hänellä saattoi olla vielä tunteita Mercedesiä kohtaan. Mutta Mercedes oli poissa, kaukana. Mikä häntä, Hortense Bloomingburya, estäisi? Ehkä hänen pitäisi paljastaa ihastuksensa Cherrylle. "Mutta Cherry saattaisi kertoa Tomille", Hortense mutisi. "Sanoitko jotain?" kysyi hyväkuuloinen Effie alkovistaan. "En en, minä tuota… vain hyräilin", Hortense huikkasi ja meni nukkumaan. Cherry ja Hortense lähentyivät entisestään viikkojen kuluessa. He alkoivat yökyläilemään toisillaan, tosin enimmäkseen he viettivät aikaa Hortensen luona. "Milloin sä aiot oikee sanoo Tomille?" Cherry kysyi eräänä aamuna. "Ai mitä niin?" Hortense sanoi ja punastui jälleen. "No sen, että sä tykkäät siitä! Ihan oikeesti, te kuululle yhteen", Cherry sanoi, "Sekin tykkää susta!" "En minä halua sanoa mitään, en vielä. Ja sinä et voi olla varma, tykkääkö hän minusta vai ei", Hortense sanoi tuskastuneena. Hän inhosi näitä keskusteluja, mutta hänen harmikseen ne olivat Cherryn mieleen. "Kyllä ystävä tietää", Cherry sanoi ja virnisti. Samana iltapäivänä kaikki kolme viettivät päivää katsellen televisiota. "Kello on melkein kuusi, meidän pitää häipyä. Effien miesystävä tulee käymään ja tätikulta häätää minut pois. Mennäänkö vaikka Rudolffiin?" Hortense ehdotti. "No ei tosiaan mennä sinne Stonyjen kantapaikkaan. Sen paikan hinnat on pilvissä", Tom sanoi ärtyneenä. "Ai, no öö… minne me sitten menisimme?”, Hortense sanoi ujosti. Tomin ilme kiristyi joka kerta kun hän joutui ajattelemaan Stonyjä. ”Mennään vaik alakerran pikaruokapaikkaan. Ruoka ei oo hyvää, mut Noah ei häädä meitä pois vaikka me vaan istuttais siellä”, Cherry sanoi hymyillen. Kun nuoret siirtyivät pois, Effie tapasi Pertin. Hortensia oli hyvin onnellinen päätöksestään lähteä ulos Cherryn ja Tomin kanssa, koska hän ei tosiaan halunnut keskeyttää Effien ja Pertin intensiivistä iltaa. Hortensia, Cherry ja Tom päättivät olla tilaamatta mitään. He vain juttelivat ja juttelivat. Cherry virnisteli itsekseen, vaikka hän jäi täysin huomioitta. Tom ja Hortense näkivät vain toisensa, ja Cherryä se ei harmittanut ollenkaan. Kun kello tuli puoli yhdeksän, Cherry sanoi hiljaa: "Mä taidan häipyy. Te voitte jäädä tänne, nähään myöhemmin." Toiset kaksi tuskin kuulivat hänen sanojaan. "Vihdoinkin", Tom sanoi ja nappasi Hortensen käden omaansa, kun ovi sulkeutui. "Mulla olis sulle kysymys", hän jatkoi. "Niin?" Hortense henkäisi. Väristykset kulkivat hänen vartalonsa läpi. Nyt olisi se hetki. Lopultakin. "Sä oot tosi kiva tyttö ja mä tykkään susta. Haluisitsä tota… niinku…olla yhessä?" Tom takerteli. "Joo! Voi kyllä, Tom!" Hortense kirkaisi niin, että paikan omistaja Noah katsoi heitä kuin mielenvikaisia. Tom saattoi Hortensen ulko-ovelle. "Kuule, vielä yks juttu", Tom sanoi, kun Hortense suunnisti ovelle. Hän käänsi tytön ympäri ja suuteli tätä. Hortense ei voinut sille mitään. Hän nosti jalkansa ylös aivan kuin vanhoissa Hollywood-leffoissa. Aamulla Hortense koputti ystävänsä asunnon oveen. "Huomenta, Ajith", Hortense tervehti Cherryn isosiskoa. "Onko Cherry kotona?" Hortense jatkoi. "No on, mutta se nukkuu. Voit sä varmaan sen herättää, tuskin se pahastuu", Ajith sanoi ja nauroi. "Huomenta Cherry!" huudahti Hortense tullessaan ystävänsä pieneen makuuhuoneeseen. "Mitä ihmettä", Cherry mutisi. "Sulla on parempi olla tosi hyvä syy herättää mut kaheksalta lauantaina", Cherry sanoi. "Ensinnäkin, kello on puoli yhdeksän. Toiseksi, minä ja Tom seurustellaan!" Hortense sanoi. "Oi kuinka ihanaa!", Cherry sanoi ja hymyili. Hän oli yhtäkkiä aivan pirteä. "No, mitä tapahtui?" Cherry kysyi. Hortense alkoi kertoa pitkällistä tarinaa edellisestä illasta. "Ihan oikeasti, siitä hetkestä puuttui vain ruusunterälehtien sade ja viulumusiikki", Hortense kertoi lopuksi Tomin ja hänen suudelmastaan. Cherry huokaisi kateellisena. Vaikka Cherry oli se, joka ajoi Tomia ja Hortensea yhteen, hän alkoi inhota heidän kolmenkeskisiä hetkiä. Jos niitä sellaisiksi saattoi kutsua. Tom ja Hortense kuhertelivat minkä ehtivät ja heidän keskustelunsa olivat kaukana niistä, joita he kaikki kolme olivat käyneet. Ainakin sanat "hani" ja "muru" olivat aikaisemmin puuttuneet heidän sanavarastoistaan. Lopulta Cherry ei vain jaksanut kuunnella heitä ja lähti pois omasta huoneestaan. Valitettavasti Hortensella ja Tomilla saattoi kestää jopa tunnin, ennen kuin he huomasivat Cherryn kadonneen, joten Cherry joutui viettämään paljon aikaa ulkona. Tom ja Hortense viettivät jälleen iltaa yhdessä. "Kuule, mä tiedän, et Effie aikoo taas kutsua teille sen Pertin ja sä joudut yöks Cherrylle. Mulla olis parempi idea. Mitä jos sä tulisit mun huoneeseen yöks?" Tom kysyi ja virnisti. Hortense hymyili hermostuneena. "Okei, mutta ei sanota mitään Effielle, okei?" "Okei", Tom sanoi ja halasi Hortensea. Hortense vastasi halaukseen ja alkoi välittömästi jännittää tulevaa iltaa. Huh.

Tässä tämä osa nyt on. Vielä yksi osa Hortensen elämästä ja se tulevaisuus-osa ja Bloomingburyt ovat ohi :(. Osa oli tällä kertaa lyhyehkö, sori :D.

Vaikka minun piti kirjoittaa uusi osa hyvin nopeasti edellisen ekstran jälkeen, jotenkin uppouduin loman huumaan ja unohdin moiset asiat lähes heti :D. Kuvasin nämä jutut syyskuussa, joten en tosiaan muista kaikkia hienoja asioita, joita ajattelin kuvatessani. Ehkä ne muistuvat nyt mieleen. Toivon. Päätin jakaa Hortensen elämästä kertovan jutun sittenkin kolmeen osaan, eli noin 55 kuvaa/osa. Tämä on niistä ensimmäinen. Hortense katsoi ympärilleen pimeän kadun varrella. Olisiko hän vihdoinkin perillä? Kaukana kuului poliisiauton ulvova sireeni. Hortensea pelotti. Läheisen kapakan ovi avautui ja hän kuuli humalaisten laulua ja melua hetken aikaa, kunnes ovi meni jälleen kiinni ja ääni vaimentui. Hortense asteli ovelle miettien, oliko hän varmasti oikeassa paikassa. Hän oli joutunut kyselemään vaikka keneltä suuntaa. Hortensesta se oli nöyryyttävää. Hän oli viettänyt yhden yön nukkuen kadulla. Se oli hänen kamalin kokemuksensa koskaan, mutta hän oli päättänyt olla nöyrtymättä! Hän ei palaisi kotiin tyhmän Trudyn ja tyhmien vanhempiensa luo. Ainoa, jota hän ajatteli ystävällisin ajatuksin, oli Oliver. Hortense pysähtyi ovelle ja etsi summeria. Sitä ei ollut. Hortense koki sen huonona merkkinä. Millaiselle alueelle hän oli oikein tullut? Hortense hengitti syvään ja yritti olla miettimättä, kuinka paljon bakteereja hänen edessään olevassa ovenkahvassa oikein oli. "Ylimpään kerrokseen", Hortense mutisi ja mietti, pitäisikö hänen jättää laukku alakertaan. Hän ei voinut olla varma, saisiko hän jäädä. Kiivetessään ylöspäin Hortense harjoitteli koiranpentuilmettään antaumuksella. Hortense tuli ylimpään kerrokseen. Hän toivoi, toivoi hyvin paljon, että tämä olisi vihdoin se oikea asunto. Jo Condolinokujalle pääsy oli ollut vaikeaa. Mitä jos hän olisi muuttanut ja Hortense ei saisikaan yösijaa? Hortense koputti ja ovi avattiin yllättävän nopeasti. "Hortense, oletko se sinä?" nainen kysyi. Hortense ei voinut olla ajattelematta, että nainen oli muuttunut todella paljon viime vuosina. "Hei Effie, voinko tulla sisälle?" Hortense vastasi ja tunsi suurta helpotusta, mutta suruakin. Hän oli niin väsynyt. "Tietysti voit tulla!" Effie ja Hortense istuivat pöydän ääreen. "Mitä sinulle kuuluu?" Effie kysyi, eikä näyttänyt lainkaan yllättyneeltä nähdessään siskontyttärensä ilman perhettä, keskellä pahamaineista aluetta. "Minä… minulle kuuluu hyvää. Mutta vähät minusta, kerro mitä sinä olet tehnyt!" Hortense sanoi. Hän pelkäsi sitä hetkeä, kun hänen pitäisi selittää tapahtunut. "No, minä muutin tänne vuokralaiseksi ja asuin aika epämiellyttävän naisen kanssa. Kun hän päätti muuttaa toiselle puolelle maata, hän ei olisi millään halunnut myydä tätä kämppää minulle! Voitko kuvitella! Olin muka liian nuori." "Onneksi sain suostuteltua hänet ja hän luovutti minulle avaimet." "Rakkauselämäkin kukoistaa, minä ja Pertti olemme olleet yhdessä jo vuosia", Effie kertoi hymysuin. "Siinä olivat minun elämäni tärkeimmät tapahtumat. En kuitenkaan usko, että sinä tulit tänne vain kyselemään kuulumisia. Ethän sinä edes tiennyt, missä minä asun! Muuten, mistä sinä sait tietää, missä minä asun?" Effie kysyi ihmeissään. "Minä kyselin. Yksi nainen sanoi tietävänsä sinut, muttei muistanut osoitettasi. Hän ohjasi minut jonkun miehen luo", Hortense. "Se mies oli oikeasti erittäin ällöttävä. Hän kertoi minulle osoitteesi, mutta ehdotti siinä samassa minulle uutta ammatinvalintaa. Miten sinulla voi edes olla sellaisia kavereita!" "Tuskin hän oli varsinaisesti minun kaverini. Varmaan jokin puolituttu. Mutta, miksi sinä olet täällä?" Hortense oli vaivaantunut, mutta selitti Effielle kaiken. "Ja nyt minulla ei ole paikkaa, mihin mennä. Minä pyytäisin, että saisin nukkua edes tämän yön luonasi!" Hortense päätti puheenvuoronsa ja loihti kasvoilleen parhaan koiranpentuilmeensä ikinä. Effie oli hiljaa. Hän oli pahoillaan Ermintruden puolesta ja hänen mielestään Hortense oli tehnyt väärin. Kuitenkin, koiranpentuilme oli erittäin tehokas ja hän sääli Hortensea. "Sinä et varmaan voi mennä kadullekaan. Minä ottaisin sinut mielelläni tänne asumaan, ihan vakituisesti", Effie sanoi. "Voi kiitos! Kiitos, kiitos, kiitos!" Hortense kiljahti. Hän oli turvassa, tai ainakin niin turvassa kuin Condolinokujalla saattoi olla. "Minun on kuitenkin puhuttava Maryanan kanssa. Hän on varmasti hyvin huolissaan sinusta. Meidän on mietittävä sinun koulunkäyntisi. Et varmaankaan voi käydä enää Stonyhurstin yksityiskoulua", Effie sanoi. "E-ei se haittaa!" Hortense sanoi, vaikka oikeasti häntä harmitti, "Onhan tässä lähellä öh… Willowbrooks." Ajatuskin Willowbrooksin julkisesta koulusta sai Hortensen vavahtamaan, mutta hän päätti olla hiljaa. "Niin sitä pitää, ilmoitan sinut sinne niin pian kuin mahdollista!", Effie sanoi tulkittuaan väärin Hortensen inhonvärähdykset. "Siellä käy pari mukavaa nuorta tästäkin talosta", hän jatkoi. "Nukunko minä sohvalla? Minä voin purkaa tavarani heti, jos sopii", Hortense kysyi vaihtaen mielellään puheenaihetta. "Ethän sinä sohvalla joudu nukkumaan. Saat minun huoneeni siltä ajalta kun minulla oli vielä kämppäkaveri. Se on täällä ylhäällä", Effie sanoi ja Hortensen suu loksahti auki. Hän ei ollut laisinkaan huomannut pieniä tikkaita, jotka veivät todelliseen ylimpään kerrokseen. "Täällä on hieman pölyistä, mutta toivottavasti kelpaa!" Effie huudahti ja kääntyi katsomaan Hortensea. Hortensesta huone oli pieni ja tunkkainen, mutta paljon parempi nukkumapaikka kuin sohva. "Tämä on oikein hieno", Hortense sanoi ja väläytti hymyn tädilleen. "Nyt on aika tehdä sinulle muodonmuutos", Effie totesi. "Siis… mitä?" Hortense kysyi. "Sinä olet ehkä hieman liian… Stonyhurst Willowbrooksiin, etkö olekin?" Effie sanoi hienovaraisesti. "Jaa... niin kai", Hortense sanoi. "Odotan sinua alhaalla, pura tavarasi rauhassa", Effie hymyili. Hortense katsoi mietteliäästi peiliin. Mitähän tästäkin tulisi? Hortense istui hermostuneena tuoliin ja yritti olla katsomatta saksiin, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Effietäkin hermotutti, vaikkei hän sitä myöntänytkään. Hän ei ollut aikaisemmin laittanut muiden kuin ystäviensä hiuksia. "Noniin, olet valmis!" Effie huudahti jonkun ajan kuluttua. Hortense tunnusteli letitettyjä hiuksiaan. Hiukset tuntuivat oudoilta, ei lainkaan omilta. Lisäksi Effie oli meikannut hänet. Äiti oli aina jankuttanut Hortenselle, että tämä käyttää liikaa meikkiä, mutta Effien käsittelyssä meikkiä oli entistä enemmän! Effie ei kelpuuttanut Hortensen vaatteita. "Liian Stonyhurstia", hän oli todennut. "Onko kaikki minussa liian Stonyhurstia?" Hortense kysyi tympääntyneenä. "Ei enää", Effie naurahti, ”Minä jätän sinut nukkumaan. Toivottavasti saat unenpäästä kiinni." (Tässä kuului olla kokovartalokuva, mutta se katosi). Hortense istahti matalan katon luo, lähelle ikkunoita. Hän kuunteli kaukaa kantautuvaa liikenteen melua. Hän huokaisi. Hänestä tuntui kuin hänet olisi revitty rikki, ja sen jälkeen koottu uudelleen aivan erinäköiseksi. "Huomenta! Tein aamupalaa. Hyvä, että olet jalkeilla, sillä sain sinulle paikan Willowbrooksista. Tiedän, aika nopeaa toimintaa, mutta rehtori oli minulle palveluksen velkaa. Sinä saat aloittaa jo tänään", Effie sanoi yhteen pötköön. Hortense oli aivan kauhuissaan. Hän oli kuvitellut saavansa sopeutua kaikkeen rauhallisesti. Hän söi vaitonaisena aamiaisen, kun Effie selitti tytön tehtävistä uudessa kodissaan. "Saat tehdä päivällisen joka toinen päivä ja sinä hoidat myös aamupalat tästä lähtien, sitten tiskaus on…", Effie selitti, ja Hortense oli lähes helpottunut, kun hänen tätinsä vihdoin huomasi kellon olevan puoli yhdeksän. Hortense joutui itse suunnistamaan tiensä Willowbrooksiin. Kun koulupäivä oli vihdoin ohi, Hortense tunsi silkkaa helpotusta. Muut eivät hirveästi huomioineet häntä. Lisäksi suositut tytöt eivät olleetkaan rikkaita ja opettajien lellikkejä. Kaikki tuntui olevan aivan nurinkurisesti Willowbrooksissa. Hortense ei halunnut mennä vielä yläkertaan. Hän halusi rauhaa, eikä parvihuoneessa, josta on näkymä olohuoneeseen, ollut yksityisyyttä. Hortense meni talon takapihalle ja löysi vanhan, ruostuneen keinun. Hortense istuskeli siinä ja ajatteli olevansa yksin. Kuka nyt surkealle, sementtiselle pihalle tulisi? "Mä luulin, et tää on mun yksityinen piilopaikka", sanoi pojan ääni laiskasti. Hortense hypähti kauhuissaan pystyyn. "Älä ny pelästy. Mä oon Tom. Mä en oo nähny sua aikasemmin. Asutsä täällä?" Tomiksi esittäytynyt poika kysyi. "Minä olen Hortense ja muutin tänne eilen, Effien luo. Me olemme tavallaan… kämppiksiä", Hortense sanoi. Hän ei halunnut sanoa asuvansa tätinsä kanssa, koska kämppiksenä olo kuulosti paljon aikuisemmalta. Hortense oli aivan myyty. Poika oli täysin erilainen kuin hänen aikaisemmat ihastuksensa. Tom puhui typerästi, ei pelannut jalkapalloa tai jääkiekkoa eikä hän harrastanut purjehtimista. Ja silti hän oli niin ihana. "Haluaisitsä tulla mun kanssa meille? Cherrykin on varmaan siellä", Tom sanoi. "Okei", Hortense vastasi, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että söpöllä Tomilla oli tyttöystävä. Ja se oli väärin. "Moi Cherry! Täs on Hortense, ja Hortense, täs on mun kaveri Cherry", Tom esitteli tytöt toisilleen. Hortense huokaisi salaa helpottuneena. "Ai taas sä tuot tänne tyttöjä, Tom?" Cherry sanoi ja nauroi. Cherry nousi ylös ja halasi Hortensea. "Meist tulee varmasti ihan parhaat kaverit", hän sanoi ja Hortense tyytyi myöntelemään. Cherry ei kuitenkaan ollut väärässä. Heillä alkoi heti juttu luistamaan, ja erilaisista taustoista huolimatta he olivat samalla aaltopituudella välittömästi. "Ja sitten, sitten Tom kaatui ja löi päänsä!" Cherry kertoi kikattaen Tomin ja hänen ensitapaamisesta. Hortense ei olisi voinut olla onnellisempi. Hänellä oli oikeita ystäviä. Tähän loppuun kuva Condolinokujasta.

Tämä oli siis ensimmäinen kolmesta osasta, jotka kirjoitan, sillä en jaksa tehdä kauhean pitkiä osia :D. Voi tietty olla, että innostun ja kirjoitan seuraavaksi pitkän osan, mutta tuskimpa.
Sen sijaan RKC projektini edistyy ja olen kuvannut hieman esittelykuvia. En usko, että julkaisen ensimmäistäkään osaa ennen Bloomingburyjen tarinan loppumista. Risuja ja ruusuja, kiitos :D.

Nyt näin pian alkavan loman kunniaksi kirjoitan extran :D. Alun kuvat ovat hyvin vanhoja, tuskin muistan milloin otin ne. Siksi kerronta (ja laatu) ovat ehdottomasti omaa luokkaansa (ja valitettavasti ei mitenkään hyvällä tavalla). Toivottavasti kestätte. Aluksi palataan kauas menneisyyteen, aikaan, jolloin Maryana oli vielä yliopistossa. Sisältää alastomuutta, joten ei suositella alle neljäkymmentäkolme vuotiaille. Lisäksi tämä extra on aivan liian pitkä minun makuuni :D. Kuvia pitäisi olla jopa 86. Pyydän jo valmiiksi anteeksi sitä, että sekoitan koko ajan Boriksen ja Fabianin nimet. Lisäksi kirjoitusvirheitä riittää. Fabian, Sebastian veli, muutti takaisin Patelin Ronceen yliopiston loputtua. Hän huomasi olevansa vanha, paljon vanhempi kuin hän tunsi olleensa yliopistolla nuorten kanssa. Hän muutti vehreän puutarhan keskellä sijaitsevaan vihreään taloon. Sillä välin Catherine vietti aikaansa yliopistolla. Hän muutti tyyliään radikaalisti. Entinen poikatyttö vaihtoi vaatteensa avokaulaiseen paitaan ja liiviin, jotka hänen vanhempansa olisivat varmasti tytöltä kieltäneet. Elämä yksin tuntemattomassa paikassa ei ollut helppoa. Kova koti-ikävä vaivasi häntä enemmän kuin hän kehtasi myöntää. Onnekseen hän löysi seuraa lehtori Kontiosta. Mies oli ehdottomasti hänelle liian vanha. Ja Catherine seurusteli Boriksen kanssa. Mutta se mitä Boris ei tiedä, ei satuta häntä, ajatteli Catherine saadessaan omantunnontuskia. Lehtori Kontio rakastui Catherineen, ja tämä päätti ottaa jalat allensa. "Olen pahoillani, mutta minun on lähdettävä tutkimaan kuuttien ja napakettujen tilannetta Norjan Huippuvuorille", Catherine valehteli vikkelään miehen pyytäessä tyttöä kanssaan naimisiin. "Mutta minä tulen aina muistamaan sinut, Eduardo-" "Pekka" "Tarkoitan Pekka, ihanana miehenä, jonka kanssa vietin elämäni parhaat vuodet", Catherine sanoi juhlallisesti ja hyppäsi miehen syliin. "Ehkäpä voisimme, noh emme nyt ihan juhlistaa, mutta ainakin päättää suhteemme makuuhuoneen puolella", lehtori Kontio tuumasi ja kantoi Catherinen yläkertaan. Asian todellisesta laidasta tietämätön Boris muutti Fabianin luo. Fabian tarjoutui antamaan kodin hyvälle ystävälleen, jonka rahat eivät riittäneet Patelin Roncen asuntojen korkeisiin hintoihin. Fabian ja Boris päättivät muuttaa Catherinen tulon varmistuttua viihtyisään ja vaaleaan huvilaan. Alakerrasta löytyi kuisti, eteinen työpisteineen, olohuone, keittiö ja pieni kylpyhuone. Toisesta kerrasta löytyi Boriksen ja Catherinen suuri makuuhuone, vaaleanpunainen vierashuone, Boriksen vaatimaton makuusoppi ja talon toinen kylpyhuone. Catherine muutti innoissaan asumaan Boriksen ja Fabianin kanssa. Samalla häntä pelotti, sillä hän oli asunut monta vuotta yksin ja hän oli ollut poikaystävästään erossa kauan. Toimisiko suhde enää samalla tavalla? Catherine ei harmillisesti löytänyt heti töitä haluamaltaan uralta. Hän halusi olla muusikko. Catherine joutui viettämään paljon aikaa kotona ja löysi itselleen mukavan hölkkäämisharrastuksen. Elettyään yhdessä jo pari vuotta Boris ajatteli, että oli suuren askeleen aika. "Kultaseni, mehän olemme olleet yhdessä kaksitoista vuotta", hän aloitti hitaasti. "Voi hyvänen aika, tunnen itseni vanhaksi", parikymppinen Catherine kikatti. "Siksi kysynkin: Catherine Bloomingbury, tekisitkö minulle kunniaa ja tulisit vaimokseni?" Boris sanoi ja ojensi pienen rasian tyttöystävälleen. "OIH! BORIS! TAHDON! Tai siis tulen! Oi kuinka kaunis sormus!" Catherine kiljui. Boris katsoi onnellisena, kun hänen morsiamensa laittoi sormuksen sormeensa ja ihasteli sitä pitkin huokauksin. "Olen varmasti maailman onnellisin mies", Boris kuiskasi Catherinelle suudelman lomasta. "Mitäs täällä oikein kiljutaan?" Fabian murahti astuessaan sisään. Samassa hän huomasi sormuksen Catherinen kädessä. Kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi. "No jo oli aikakin!" Fabian sanoi paljon ystävällisempään sävyyn kuin aikaisemmin. "Onneksi olkoon, pikkuinen", Fabian sanoi ja halasi säteilevää Catherinea. "Kiitos paljon, Fabian-setä, Catherine sanoi hymyillen. "Ja onneksi olkoon sinullekin, tätä on kyllä odotettu", Fabian sanoi ja halauksen sijaan kätteli Borista hyvin miehekkäästi. Catherinesta ja Borisista tuntui kuin mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Boris mietti jo mahdollista perheenlisäystä. Hän oli aina halunnut isäksi. Catherine puolestaan oli aina nauranut hänen haaveilleen. "Ei minusta ole kenenkään äidiksi", Catherine sanoi aina. Boris työskenteli aina myöhään ja toi töitä kotiin. Catherine inhosi sitä. Boris tahtoi päästä politiikkauran huipulle. Catherine oli edelleen työttömänä. Boris koetti korvata yleisen poissaolonsa iltaisin, kun Fabian oli jo mennyt nukkumaan. Se kyllä kelpasi Catherinelle. Hän nukahti aina onnellisena, mutta seuraavana aamuna yksinäisyys painoi taas päälle. Catherine oli pohjimmiltaan hyvin sosiaalinen ja löysi seuraa melkein kaikista. Hänen uusin tuttavuutensa, postinkantaja, oli hyvä kuuntelija. Fabian alkoi huolestua veljentyttärensä kevyestä flirtistä muiden kanssa ja patisti Borista ja Catherinea menemään naimisiin. Boris otti neuvosta vaarin ja aivan pian nuoripari vannoi valojaan toisilleen. "Tahdon, tahdon!" Catherine huokaisi Boriksen kysyttyä häneltä kohtalokkaan kysymyksen. Perhosten lennellessä Boris laittoi sormuksen Catherinen sormeen ja Catherine teki saman miehelleen. Seistessään kahdestaan iltapäivän auringossa pari suuteli toisiaan liittonsa merkiksi. Boris leikkasi Catherinen ostaman kakun. Boris ei tietenkään tiennyt, että hänen vaimonsa oli unohtanut leipoa lupaamansa kakun, ja täten kehui sitä maasta taivaaseen ja ylisti Catherinen ruoanlaittotaitoa. Catherinen mielestä kaupan kakku ei ollut laisinkaan hyvää, joten hän hymyili katsoessaan Boriksen hotkivan omaa kakkupalaansa kuin suurinta herkkua. Olenpas minä miehen saanut, hän tuumaili nauraen mielessään. Häävalssi sujui hyvin, kun mies ja vaimo tanssahtelivat kahdestaan pitkin pientä olohuonetta turhautunut ilme kasvoillansa. Molemmat olivat huojentuneita, kun mokoma velvollisuus oli ohi. Mukavammat velvollisuudet makuuhuoneen puolella olivat sen sijaan odotettuja. Kun häistä oli kulunut jo kuukausia, alkoi Catherine voimaan pahoin. Varsinkin aamuisin. Häntä alkoi huolestuttaa. Catherine ei ollut lainkaan varma, haluaisiko hän lasta. Totta kai he olivat Boriksen kanssa asiasta puhuneet, mutta ei hän ollut koskaan todella ajatellut asiaa. Hetken mielijohteesta Catherine toivoi saavansa keskenmenon, mutta alkoi sitten ajatella asiaa. Olisiko mikään ihanampaa kuin pieni vauva? Kiiltonahkakorkokengätkin olisivat toivotumpia kuin kakara, Catherine huomasi ajattelevansa. Pian raskaus alkoi näkyä ja Catherinen oli hankittava uudet vaatteet. Vanhat eivät yksinkertaisesti mahtuneet. Boris otti raskauden enemmän kuin hyvin. Hän oli aina lepertelemässä Catherinen vatsalle. Catherine rakasti saamaan huomiota. Mikään ei ollut mukavampaa kuin olla huomion keskipisteenä. "Meistä tulee onnellinen pikkuperhe", Boriksella oli tapana todeta, kun Catherine huolestui rahojen riittämisestä ja talon turvallisuudesta. Ajatus siitä sai naisen rauhoittumaan joka kerta. Toisaalta Fabian keskittyi ylihuolehtimaan Catherinesta. Hänen mielestä Catherine ei saisi tehdä mitään töitä. "Oletko varma, ettet tarvitse apua tiskaamisessa, pikkuinen?" Fabian varmisti Catherinelta kolmatta kertaa. "Minä olen ihan kunnossa, en minä ole rampa tai mitään", Catherine vastasi ärtyneenä joka kerta. Hän ei tosiaan jaksanut Fabianin urputusta. Eräänä iltapäivänä Catherine nukkui päiväuniaan, kuten joka päivä. Yhtäkkiä hän heräsi outoon tunteeseen. Kaikki ei ollut hyvin. Catherine tunsi kauheaa kipua vatsansa kohdilta. Hän oli varma, että kaikki ei ollut kunnossa. Ymmärrettyään, että hän oli saanut keskenmenon, Catherine purskahti itkuun. Häntä hävetti. Hän oli toivonut raskautensa alkuvaiheina saavansa keskenmenon ja nyt se oli tapahtunut. Boris palasi töistä tavallista aikaisemmin ja löysi surun murtaman Catherinen kotoaan. Hänen sydämensä pysähtyi. "Mikä sinulla on?" Boris kysyi, vaikka osasi jo arvata vastauksen. "Kysymys kuuluu pikemminkin, mitä minulla ei ole", Catherine sanoi itku kurkussa. "Onko vauva…?" Boris sanoi kysyvä ilme kasvoillaan. "Pieni Bloomingbury kuoli", Catherine kuiskasi. "Älä- älä huoli. Me saamme vielä lapsen. Tämä pikkuinen vain lähti meiltä liian aikaisin. Seuraava ei lähde. Minä lupaan", Boris sanoi ja sai Catherinen melkein hymyilemään. "Minä rakastan sinua", Catherine sanoi ja suuteli miestään pidättäen itkua. Kuukaudet kuluivat ja Catherine alkoi miettiä. Hän huomasi katsovansa vauvan vaatteita aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän huomasi masentuvansa joka kerta huomatessaan kuukautistensa olevan ajoissa. Hän halusi pientä kääröä aivan yhtä paljon kuin Boris. Catherine sai vihdoin töitä omalta alaltaan. Ensimmäinen työpäivä oli hyvin jännittävä. Se oli täynnä suuria käänteitä ja pianon pimputusta. Kotona kaikki pysyi lähes ennallaan, vaikka Catherine ei ollut kotona enää sen enempää kuin Boriskaan. Pihatyöt olivat lähes luksusta, sillä Catherine oli töissä iltaisin ja Boris päivisin, joten yhteinen aika oli kortilla. Catherine huomasi ruokahalunsa lisääntyneen hälyttävästi. Hän alkoi toivoi, josko hän olisi vihdoin viimein raskaana ja saisi oman pienen vauvan. Pahoinvointi tuntui ratkaisevan jutun. Eräänä aamuna keittiössä Catherine huomasi vauvan potkaisevan. Se tuntui hänestä sanoinkuvaamattoman hienolta. Catherine päätti ottaa raskautensa paljon rennommin kuin edellisen. Hän rentoutui ja lueskeli muiden tuodessa hänelle ruokaa. Boris oli erityisen onnellinen tulevasta lapsesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut iloita yhtä paljon kuin edellisellä kerralla. Vielä oli mahdollisuus, että lapsi kuolisi synnytyksessä. Synnytys alkoi talvi-iltana. Catherinen kivut olivat suuret. Kukaan ei ollut maininnut hänelle synnyttämisen tuskista. Borikselle ja Catherinelle syntyi pieni tyttö, Tibby. Entisestä vierashuoneesta tehtiin punatukkaiselle Tibbylle suloinen lastenhuone. Catherine ei varsinaisesti nauttinut vaippojen vaihdosta sun muusta, mutta hän rakasti pienokaisensa suloista hymyä, joka ilmestyi tytön kasvoille tämän nähdessä äitinsä. Perheen miehet olivat enemmän kuin innokkaita hoitamaan Tibbyä. Tyttö pääsi matkaamaan sylistä toiseen, kun vaipanvaihdosta ja syöttämisestä tuli pientä riitaa. Suuret nietokset peittivät pienen perheen pihan. Yllättävän nopeasti koitti Tibbyn syntymäpäivä. Tibbystä tuli erittäin suloinen pieni tyttö. Hän oli hyvin nopea opettelemaan pottailun salat. Puheopetus sen sijaan ei ollut Tibbyn mieleen. Häntä kiinnostivat enemmän kepposten teko ja muut pikku ilkeilyt. Boris alkoi viettää enemmän aikaa kotona Tibbyn synnyttyä. Hän rakasti tytärtään enemmän kuin mitään muuta, ja sen takia Catherine oli hivenen mustasukkainen tyttärelleen. Isän tyttönä Tibby sai paljon hellyyttä ja huolenpitoa Borikselta. Tibby osasi olla kiltti silloin kun halusi. Siniset silmät säihkyen hän söi puurolautastaan tyhjäksi, mutta hetkessä hän saattoi heittää ruoat lattialle ja nauraa hupsua nauruaan. Boriksen mielestä aivan liian pian Tibbystä tuli lapsi. Tibby muutti hieman kampaustaan, mutta muuten hän pysyi samana pikku tyttönä. Hänen vanhempansa käyttivät suuria summia sisustaessaan Tibbyn huonetta uuteen uskoon. Tytär oli erittäin tyytyväinen vaaleanpunaiseen sänkyynsä ja sen päällä olevaan prinsessakatokseen. Ensimmäisenä kouluaamuna Tibby heräsi hyvin varhain. Hän lähti kouluun iloisin mielin jättäen vanhempansa nyyhkimään tyttärensä perään. Kotiin tullessaan Catherine patisti Tibbyn tulemaan kanssaan puutarhatöihin. Hetken nuristuaan Tibby otti itseään niskasta kiinni ja alkoi kitkeä rikkaruohoja jutellessaan äidilleen uusista ystävistään. Yleensä Catherine ei ollut kotona Tibbyn tullessa kotiin. Silloin Fabian hoiti tyttöä, joka kutsui häntä ukiksi. Tibby ei koskaan saanut tuntea Sebastiania, joten Fabian sai hoitaa tuon kunniallisen tehtävän. Valitettavasti Tibby rakasti pilailla ukkinsa kustannuksella, joten hän päätti lukita keittiön oven sillä välin kun Fabian laittoi ruokaa. "Sinäkö siellä, Tibby?" Fabian kysyi ja otti valmisaterian jääkaapista. "Joo, minähän se", Tibby kikatti ja laittoi avaimen piiloon jääkaapin taa. "Mikäs sinua noin naurattaa?" Fabian kysyi ja katsoi tyttöä kummastuneena. "Hihih, arvaa!" Tibby kiljahti. Arvuuteltuaan hetken Fabian ei vieläkään keksinyt syytä. Sen sijaan hän alkoi haistaa palaneen käryä. Aivan hetkessä koko huone oli liekeissä. Fabian koetti avata ovea, mutta Tibby oli lukinnut sen. Tuskan huudot kiirivät talossa. Fabian kaatui lattialle. Hetken päästä Tibby pyörtyi savun keskellä. Viikot kuluivat. Catherine ja Boris joutuivat muuttamaan uuteen asuntoon. Catherine soitti vihdoin viimein Maryanalle ja lausui hänelle sanat: "Tibby ja Fabian ovat kuolleet. Olisi mukava tavata. Hei hei." Hän sulki puhelimen. Mikään ei olisi koskaan ennallaan.

Teksti oli tällä kertaa aika tönkköä. Sori :). Kirjoitusvirheitä varmasti riittää, sen verran "kiireessä" tämän kirjoitin. Tuleva RKC ei ole kauheasti edennyt, sillä en ole ehtinyt latailemaan vaatteita ja kalusteita. Henkilöt ovat sen sijaan hankittu Lalaithin sivuilta. Kommentoikaa risuja ja ruusuja :)!

Joo, vihdoinkin uusi osa. Tämä (varmaan kaikista lyhyin) osa on valitettavasti viimeinen, joka kertoo juuri Bloomingburyjen talossa asuvista henkilöistä. Simssini ei toimi, eli siis en pääse simssiin, se ei aukea millään. Mitään ilmoitusta ei tule, se ei vaan käynnisty. Aion siis poistaa lähes kaikki ladatut ja ehkä uudelleenasentaa Kaupunkikämpän. Kun olen tämän tehnyt, kokeilen toimiiko sims vieläkään ja jos toimii, aion aloittaa RKC:n. Tämän osan jälkeen tulee vielä kolme osaa, joista yksi on extra ja kaksi kertoo mitä tapahtui Hortenselle. Saatan tehdä vielä yhden osan, jossa kerron, mitä kaikille tapahtui :). Oliver oli ollut todella maassa molempien siskojensa lähdön jälkeen. Hänellä oli kova ikävä Hortensea, jota hän oli kohdellut huonosti, kun hänelle selvisi mitä hän oli tehnyt Ermintrudelle. Oliveria kadutti. Hortense voisi olla missä vain, koska kukaan ei suostunut kertomaan hänelle tytön olinpaikkaa. Ermintrude oli monien kilometrien päässä yliopistolla, ja hän vain istui kotona vanhempiensa kanssa. Samoihin aikoihin Sepe muuttui koko ajan väsyneemmäksi. Minun on mentävä lääkäriin, hän ajatteli kurjana. Hän ei halunnut tietää tuomiotaan. Hän halusi viettää aikaa lastensa kanssa, hän halusi pysyä vielä vuosia Maryanan vierellä. Ja kuten Oliver, hän halusi pyytää Hortenselta anteeksi. Hänestä tuntui kuin hän olisi itse käskenyt Hortensea lähtemään. Mitä jos minä kuolen, enkä ehdi pyytää lapseltani anteeksiantoa? hän mietti. Seuraavana aamuna Sepe meni sairaalaan. Naislääkäri otti hänet vastaan. "Te siis epäilette, että teillä on aukrobykootti?" hän kysyi. Sepe katsoi muualle eikä vastannut. Häntä pelotti. "No, voisitteko kuvailla oireitanne?" nainen jatkoi vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen. "Minulla on ollut lihassärkyä, päänsärkyä ja käsien tärinää. Lisäksi minulla on outoa ihottumaa, jota en osaa edes selittää. Ihoni on aivan punainen ja kupruinen, jos niin voi sanoa", Sepe vastasi epätoivoisena. "Jaaha. No minä otan teiltä verikokeen ja sitten tohtori Chaple tutkii ihottumaanne, hän on ihotautilääkäri", lääkäri sanoi ja lähti hakemaan tohtori Chaplea. Ihotautilääkäri saapui yllättävän nopeasti, ja Sepe joutui riisumaan paitansa. Hetken punasteltuaan hän kipusi pöydälle ja tohtori Chaple alkoi katsoa tarkemmin Sepen ihoa. Hetken tutkittuaan tohtori Chaple ilmoitti, että Sepe voisi mennä aulaan istumaan ja odottamaan tutkimustuloksia. Sepe oli hyvin ihmeissään. Hän oli olettanut, että tuloksien saaminen kestäisi viikkoja, ellei jopa kuukausia! Hän alkoi panikoida ajatellessaan, että hän oli päässyt jonon ohi, koska hän oli mitä luultavimmin pahasti sairas. Kului pari tuntia ja Sepe alkoi turhautua. Lopulta hänen lääkärinsä saapui. Sepe yritti lukea tuloksia naisen naamalta, mutta lääkäri oli ilmeetön. "Bloomingbury, Sepe, seuraisitteko minua, kiitos", lääkäri sanoi. Sepe nousi jalat turtana ylös. "Ihotautilääkärin lausunnon perusteella teillä on aukrobykootti. Verikoe vahvisti asian", lääkäri sanoi myötätuntoisella äänellä. Tämän jälkeen hänen äänensävynsä muuttui asialliseksi ja kuin robotti hän kertoi, mitä Sepen tulisi tehdä. Sepe ei pahemmin kuunnellut. Hänen pelkonsa olivat tulleet toteen. "En voi määrätä teille muuta kuin näitä lääkkeitä", lääkäri sanoi ja kirjoitti reseptiä, "Nämä eivät varsinaisesti poista sairautta, mutta lieventävät oireita. Jos te saatte näitä oireita", nainen sanoi ja ojensi pitkän listan, "soittakaa välittömästi hätänumeroon. Saattaa olla, että näitä oireita ei tule koskaan tai ne tulevat vasta monien vuosien jälkeen. Kuitenkin, juuri nuo oireet ovat hengenvaarallisia, ja me emme tahdo ottaa riskejä, emmehän herra Bloomingbury?" lääkäri sanoi. Sepe rykäisi. "Emme tietenkään. Kiitos", hän vastasi. Hänestä tuntui kamalalta. Kymmenen minuutin kuluttua Maryana saapui sairaalan luo. Hän oli luvannut tulla miestään vastaan. "Kulta, olen pahoillani. Minulla on akrobykootti. Älä kuitenkaan huoli, lääkäri sanoi, että se ei välttämättä pahene vuosiin", Sepe sanoi, mutta hänen äänensä sortui Maryana halusi alkaa itkeä, niin kuin oli aiemmin tehnyt. Hänen oli kuitenkin oltava se vahvempi osapuoli. "Älä huoli, Sepe, kyllä me selvitään", hän sanoi ja suuteli miestään. Kotona Sepe alkoi heti tutkia kaikkia mahdollisia kirjoja, joista hän löytäisi enemmän tietoa sairaudestaan. Maryana huolestui siitä, koska Sepe muuttui koko ajan hiljaisemmaksi. Oliverilla oli suuria ongelmia rakkauden suhteen. "Maisa, sinä olet todella, todella kaunis, ja…" Oliver sanoi yrittäen valloittaa uusinta ihastustaan, mutta Maisa keskeytti hänet: "Joo Oliver, tuota… kiitti, mutta ei kiitti. Sinä et ole minun tyyppiäni." Oliver kirosi hetken. Vielä hän tyttöystävän hankkisi! Toinen yritys kohdistui Minnaan, mutta hän sai samanlaiset rukkaset kuin Maisaltakin. "Minä en ole valmis mihinkään suhteeseen, minä erosin juuri pitkästä suhteesta", Minna sanoi. "Miten niin? Sinun ja Artemisin suhde kesti viikon!" Oliver huudahti turhautuneena, mutta onnistui saada Minnan ärtyneeksi eikä rakastuneeksi. Sepe saavutti onnellisesti vanhuuden. Hän oli tyytyväinen, koska ei ajatellut näkevänsä harmaita hiuksiaan. Myös Maryanasta tuli vanhus. Hän oli valoisa ajatellessaan menneitä ja kaikkea sitä, mitä hän oli ehtinyt kokea. Toisaalta Maryana oli hyvin, hyvin huolissaan. Hän odotti koko ajan Sepen saavan jonkin kohtauksen. Jos Sepe ei tullut ajoissa kotiin töistä, Maryana oli valmis soittamaan sairaaloihin ja kyselemään, onko miestä näkynyt siellä. Muun perheen huolehtiessa omiaan, Ermintrude saapui yliopistolle. (uudet korvaavat silmät, jotka sitten menetän ladattujen poistamisen myötä :D). Ermintrude päätti pitää vanhan, rakkaan hiustyylinsä. Hänellä oli aina välillä kova koti-ikävä, mutta hän yritti ajatella, että pian ainakin Oliver saapuisi pitämään hänelle seuraa. Ja tähän loppuun kuva talosta, jonne Bloomingburyt melkein muuttivat :D.

Kommentointi on sallittua ja toivottua (ja rakastaisin, jos joku osaisi ratkaista tietokoneongelmani ja Bloomingburyt eivät kuolisikaan) :).