Tämä on luultavasti viimeinen osa, jonka teen "putkeen". Minulla alkaa koulu huomenna ja useiden neljän päivien takia minulla ei ole riittävästi aikaa kirjoittaa osia tänne tai edes kuvata niitä. Tämä on hieman edellistä pidempi osa, muttei paljoa. Toivottavasti pidätte :)!

Nuori tyttö käveli kohti Bloomingburien taloa. Hän koputti oveen ja Maryana tuli avaamaan. "Hei, voinko auttaa sinua jotenkin?" Maryana kysyi pelokkaalla äänellä. Patelin Roncessa ei ollut totuttu niin voimakkaasti meikattuihin tyttöihin. "Oletko sinä Maryana Bloomingbury?" tyttö kysyi varmalla äänellä. "Kyllä, kyllä minä olen. Kuka sinä oikein olet?" Maryana kysyi hieman töykeästi. "Minä olen Effie, sinun siskosi", tyttö vastasi. Maryana ei voinut uskoa korviaan. Hän kutsui Effien sisälle toivuttuaan ensijärkytyksestä. "Sinä et voi olla minun siskoni", Maryana sanoi. "Kyllä minä olen!" Effie intti vastaan, "On varmaan parempi, että kerron koko tarinani." "Minä synnyin Ottavaisten perheeseen. Aika pian syntymäni jälkeen kaikki kolme siskoani kuolivat tulipalossa. Minä ja äiti olimme neuvolassa, joten jäimme henkiin. Äiti ei koskaan puhunut asiasta paljoa." "Me muutimme äidin entiseen asuntoon. Se oli kuulemma ennen värikäs, mutta kaikki seinät oli maalattu valkoisiksi, paitsi keittiö, jossa oli harmaat tapetit. Minun huoneeni äiti maalasi itse harmaaksi. En oikeastaan muista elämää ennen muuttoa, mutta olinkin silloin hyvin pieni." "Minä olin pieni ja vaaleatukkainen. Näytin, ja varmaan näytän edelleenkin, aika lailla äidiltäni." "Minulla ei ollut paljon leluja lapsena. Olin kuitenkin aika tyytyväinen elämääni, vaikka kaikki olikin ankeaa. Olin hyvin laiha, koska äidillä ei ollut paljoa rahaa, ei edes ruokaan." "Saimme juuri ja juuri laskut maksettua. Äiti lopetti työnteon, kun minä synnyin." "En tiennyt vielä silloin, että äiti oli pahasti sairas. Hän nukkui paljon. Minun veljeni Tommi oli kuollut varmaan samaan syöpään. Ehkä se kulkee suvussa, en ole varma." "Minusta tuli aika pian tarpeeksi vanha hankkimaan lävistykset. Värjäsin tukkanikin paljon hienommaksi. Inhosin sitä vaaleaa tukkaa, ei millään pahalla." "Äitikin vanheni, mutta hänellä oli paljon tuskia. En ole varma, miksi. Hän sanoi, että häntä särki joka paikkaan. Se oli kamalaa, kun en voinut auttaa häntä." "Kerran kun tulin koulusta, löysin äidin lattialta makaamasta. Luulin, että hän oli kuollut. Soitin hätänumeroon ja hänet vietiin sairaalaan." "Kun olimme sairaalassa, äiti heräsi. Hän oli heikko, ja hän kertoi, että minun isäni on joku Sebastian Bloomingbury. Ajattelin hänen vain hourivan, koska hän nukahti pian." "Ajattelin lähteä kahville, mutta lupasin palata takaisin. Tiesin, ettei hän kuullut, mutta ajattelin hänen tietävän." "Menin sairaalan kahvioon ja join siellä kahvia. Olin siellä aika kauan, koska pian ulkona oli pimeää." "Olin tosi väsynyt, vaikka olin juonut sen kahvin. Ajattelin mennä vain istumaan sohvalle, mutta minua alkoikin nukuttaa." "Heräsin joskus aamukuudelta. Olin häpeissäni, koska olin luvannut tulla takaisin, ja minulla oli kestänyt tosi kauan. Mutta kun menin ovesta sisälle, sänky oli tyhjä ja pedattu! Äiti oli kuollut." "Menin kotiin, koska en tiennyt mitä muuta olisin voinut tehdä. Minua vain itketti ja se oli kamalaa." "Aika pian minut haettiin johonkin nuorisokodintapaiseen, sillä enhän minä yksin voinut asua, alaikäisenä! Paikka oli tosi ankea, seinät toivat mieleen sairaalan. Jouduin viettämään siellä vähän päälle kolme viikkoa. Kerroin heille vihdoin ja viimein, että äiti oli puhunut jotain Sebastian Bloomingburystä. Sitten alkoi tapahtua." "Sen paikan johtaja kutsui minut paikalle. Hän kertoi, että oli löytänyt isäni. Hän myös sanoi, että hän oli kuollut jo vuosia sitten! Sitten hän sanoi, että minulla on kolme siskoa, joku Charla, sitten sinä ja Cathy tai joku sellainen. Hän sanoi, että sinä asut vielä täällä." "Minä olin ihan heti valmiiksi lähtemään. Herra Shingleton, siis paikan johtaja sanoi, että joku työntekijä voisi saattaa minut tänne, mutta minä en halunnut." "Herra Shingleton suostui siihen, että menisin yksin. Aika outoa, eikö? Luulisi, että he tarkistaisivat, että en vain karkaisi. Minusta tuntuu, että heillä ei ole oikein tarpeeksi työntekijöitä siihen. Niin että sitten minä tulin tänne itse." "Niin tuota, minun täytyy keskustella sinun asumisestasi mieheni, Sepen kanssa. Minulla on myös kolme lasta, Ermintrude, Hortense ja Oliver", Maryana sanoi epäilevällä äänellä. "Kuka tuo tyttö tuolla keittiössä on?" Sepe kysyi ihmeissään. "Hän on… hän on minun siskoni, Effie. Ja hänellä ei ole muuta paikkaa." Maryana vastasi. "Onko hän Sebastianin äpärälapsi? Ja tarkoitatko, että hän jää asumaan tänne? Mutta eihän meillä ole tilaa! Ja katso nyt, miltä hän näyttää, mieti mitä naapuritkin sanovat!" Sepe sanoi. "Mitä väliä mitä naapurit sanoo?! En minä häntä kadullekaan voi heittää. Ja onhan Trudyn huoneessa tilaa. Hän jää meille. Ja ole hiljaa noista äpärä-puheistasi", Maryana sanoi vihaisena. Oikeasti hänkin oli epävarma. Effie vaikutti hänestä aika pelottavalta. Oliver ei pelännyt tyttöä yhtään. Hänestä Effie vaikutti aika mielenkiintoiselta. He juttelivat niitä näitä ja Effie huomasi olevansa aika hyvä lasten kanssa. Ermintruden huoneeseen kannettiin toinen sänky. Hänet pakotettiin esittelemään huone tädilleen. "Tässä on tämä min-, siis meidän huoneemme", hän sanoi. Effie ei kuunnellut. "En kai minä joudu nukkumaan tässä?! Voi hyvänen aika, mitkä lakanat! Siis oikeasti, hahahah!" Effie nauroi ilkeästi. Ermintrude punastui. Se oli hänen sänkynsä ja hänen lempilakanansa. "Minä nukun paljon mieluummin tuossa, Ermy", Effie sanoi. "Se onkin sinun sänkysi. Ja minun nimeni on Ermintrude!" Ermintrude sanoi ja alkoi pitää tytöstä koko ajan vähemmän. "Ihan sama, Ermy", hän sanoi ja rojahti sängylleen. Elämä Bloomingburyilla ei muuttunut paljoakaan Effyn tulon jälkeen. Hortense jaksoi edelleen leikkiä kiipeilytelineessä, Oliver tahtoi lukea itsekseen rauhassa ja Ermintrude oli mielellään soittamassa pianoa. Sepekin hyväksyi vähitellen tytön heidän taloonsa. Ermintrude halusi leikkiä kaksosten kanssa, mutta silloinkin kun he leikkivät, hänestä tuntui, että muilla kahdella oli jokin oma juttu meneillään. Kun hän laittoi ruokaa "lapsilleen", Hortense ja Oliver leikkivät hetken jotain hupsua laululeikkiä. Ermintrude sai leivoksen vihdoin valmiiksi, mutta kaksoset vain lähtivät leikkimään sisälle. Ermintrudea harmitti. Hän halusi leikkiä edes jonkun kanssa. Suruissaan hän söi leivoksen yksin. Yhtenä iltapäivänä Effien tullessa koulusta kotiin hän löysi Ermintruden itkemässä yksin heidän huoneessaan. "Mikä sinulla on?" Effie kysyi myötätuntoisella äänellä. Ermintrude asetteli kasvoilleen mahdollisimman normaalin ilmeen. "Ei mikään", hän vastasi. "Sinä voit kertoa minulle. Minä kyllä kuuntelen, Ermy", Effie vastasi. "Minä en ole ERMY! Minä olen Ermintrude!" Ermintrude kiljui. Effie pelästyi. Ermintrude ei koskaan huutanut lujaa. Jotain oli selvästi vialla. "Tänään kaikki meidän luokkalaiset sanoivat, että minä olen Ermy-Wormy! Koko päivän! Ja minä sanoin, että heidän pitäisi lopettaa, mutta he eivät lopettaneet. Ja sitten lounaalla Peter laittoi minun ruokaani matoja, ja sanoi, että minä varmaan syön nekin, koska olen niin lihava!" Ermintrude itki. Effie ei tiennyt, miten oli voittanut tytön luottamuksen, mutta hän sääli häntä hirveästi. "Kukaan ei halua olla minun ystäväni, koska olen Ermy-Wormy!" Ermintrude jatkoi. "Älähän nyt, Ermintrude. Minä voin olla sinun ystäväsi. Sinun kannattaisi kertoa tuosta opettajalle", Effie sanoi. Ermintrude ei vastannut, vaan halasi Effietä. Hänestä ja Effiestä tuli kuin tulikin ystäviä, vaikka Effie oli hänen tätinsä. Ermintrude oli onnellinen, että Effie oli muuttanut heille, mutta häntä pelotti, että Effie muuttaisi pian pois. Ermintruden syntymäpäivät vietettiin koko perheen voimin. Toivon, että minusta tulee isona kuuluisa, hän ajatteli. Ermintrudesta tuli oikein sievä nuori.

Puuh. Tässä tämä sitten oli. Kuten jo mainitsin, seuraavan osan tuloon menee luultavasti useita viikkoja.  Osa oli aika lyhyt, mutta pidempiä en jaksa kirjoittaa :D. Toivottavasti joku kommentoisi :).