Taas on ollut hieman taukoa, mutta näin kesälomalla on paremmin aikaa kirjoitella. Siitä on hyvin, hyvin pitkä aika kun pelasin tämän osan tapahtumia, joten yksityiskohtia on päässyt unholaan. Huomasin vasta äsken, että olin unohtanut ottaa Sebastianista kuvan siitä, miltä hän yliopistossa näyttää. Osassa pitäisi selvitä seuraava perijä :). Nuoret saapuivat yliopistolle Ninnin jälkeen. Ninnin vaaleat kutrit vaikuttivat vain kasvaneen. Pieni talo, jonne Sandra, Sebastian ja Ninni muuttivat, sisälsi kaksi makuuhuonetta, kylpyhuoneen ja olohuoneen avokeittiöllä. Sandra päätti hankkia itselleen permanentin. Ninni hieman pelkäsi Sandraa, jolla oli voimakas luonne ja vahvat mielipiteet. Välillä Sandran ja Sebastianin jutellessa lapsuudestaan, Ninni tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Koko ensimmäisen opiskeluvuoden hän varoi liikkeitään ja sanojaan, jottei suututtaisi Sandraa. Myös Sandra tunsi olonsa ulkopuoliseksi. Hän tunsi olevansa muiden tiellä. Sandralla ei ollut paljon ystäviä, vaikka esitti muuta. Hän viihtyi yksin, tai ainakin hän uskotteli itselleen niin. Hän meni usein yksin seisomaan sateeseen, sillä hän rakasti sadetta. Pienenä hän oli juossut ulos kumisaappaat jalassa poikien kanssa ja suostutellut Fabianin hyppäämään kuralätäkköön. Sandraa alkoi aina itkettää tuollaiset muistot, sillä hänellä oli kova koti-ikävä. Opiskelu oli rankkaa, mutta vielä rankempaa se oli Sandralle, joka halusi todella hyvät arvosanat. Sebastian ja Ninni eivät jaksaneet ajatella sellaisia, kunhan he suoriutuisivat loppukokeesta, kaikki olisi hyvin. Sandraa vaivasi painajaiset. Hän näki yhä uudestaan unta Dilyksen haamusta. Sandra alkoi harrastaa meditointia. Kun harrastus oli jatkunut kuukausia, hän vihdoin tajusi, että ihan turhaan hän tunsi olonsa kurjaksi. Hänen pitäisi olla onnellinen, kun hänen veljensä oli saanut rinnalleen mitä mukavimman tytön. Ei hän ollut kenenkään tiellä. Toisen vuoden keväänä kolmikko matkusti kilometrien päähän kotiin. Matka oli uuvuttavan pitkä ja lisäksi heillä ei ollut kauaa aikaa viipyä kotona. Paavo otti heidät lämmöllä vastaan. Charlotta laittoi heille ruokaa. Ateria oli mitä maittavin. Ninni ja Sebastian kertoivat elämästään kampuksella pienessä talossaan. He olivat päättäneet, että ennen kuin Fabian tulisi yliopistoon, he rakentaisivat uuden talon. Sandra oli epätavallisen hiljainen. Hän oli päättänyt lentokoneessa, että kertoisi Dilyksen sanoista. Charlotan pitäisi tietää, missä hänen äitinsä oli. "Äiti, minulla on sinulle asiaa", Sandra aloitti hyvin pienellä äänellä. "No kerrohan, kultaseni", Charlotta vastasi hymyillen. "Silloin kun olimme vielä yläasteella, se… kuollut Dilys tuli ja puhui minulle. Hän sanoi, että isoäidin, siis Arielin ruumis makaa koivun juurella", Sandra sanoi vakavana. Hän tajusi, kuinka hullulta hän kuulosti. "Mitä?! Etkä sinä ole kertonut?! Oletko kauankin tiennyt? Voi hyvänen aika sinun kanssasi. Paavo, tule, mennään", Charlotta sanoi. Sandra katsoi kyynelehtivin silmin äitiään. Häntä ihmetytti, miten nopeasti Charlotta uskoi asian. Charlotta ja Paavo menivät ulos lapioiden kanssa. Vaikka Paavoa ihmetytti kaivuutöiden myöhäinen ajankohta, hän ei sanonut mitään. Kaivettuaan usean tunnin Charlotan lapio osui johonkin. Varovasti hän ja Paavo kaivoivat esiin ruumiin. Se oli kankaiden peitossa ja jäljellä oli vain luut. Charlotta oli järkyttynyt, mutta myös helpottunut. Hän löysi vihdoin äitinsä. Halatessaan Charlottaa Paavo näki silmäkulmastaan jotain vaaleanpunaista. Kun hän katsoi uudelleen, näky oli kadonnut. Ninni, Sebastian ja surullinen Sandra palasivat takaisin yliopistoon. Erään epätavallisen juhlallisen lounaan jälkeen Sebastian kosi Ninniä. Ninni oli odottanut tätä hyvin kauan, ja riemuissaan vastasi myöntävästi. Sandra oli iloinen huomatessaan, että oli vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Kaukana kotona Paavon punaiset hiukset harmaantuivat. Mies huomasi olevansa vanhus, kun näki ”yhtäkkiä” kasvoille ilmestyneet rypyt. Fabian oli huomannut äitinsä haurastuneen. Hän oli surullinen, sillä ei halunnut menettää rakasta äitiään. Vuodet alkoivat kuitenkin viedä voiton surun uurtamasta naisesta. Aivan liian pian koitti se päivä, jota kaikki olivat pelänneet. Kuolema tuli korjaamaan väsyneen Charlotan pois. Fabianin oli määrä lähteä seuraavana päivänä yliopistolle, mutta lähtö siirtyi viikolla. Kuitenkin poika joutui jättämään isälleen hyvästit. Paavo itki lähes taukoamatta. Naapurit yrittivät tulla piristämään häntä, mutta mikään ei auttanut. Hän kaipasi vaimoaan. Hän kaipasi perhettään. Paavo penkoi eräänä päivänä rojuja, ja löysi kauniilla käsialalla kirjoitetun lapun.

Kun löydät tämän, olen kuollut. Jos en ole, näpit irti tavaroistani! Minä, Charlotta Marcia Bloomingbury täten ilmoitan, että olen valinnut perijäksi poikani, Sebastian Saryon Bloomingburyn.

Charlotan suloisella käsialalla kirjoitettu lappu oli melkein liikaa Paavolle. Hänen täytyi soittaa yliopistolle. Uutinen Sebastianin perijävalinnasta tuli samoihin aikoihin perille kuin tieto Charlotan kuolemasta. Sebastian ei tiennyt iloitako vai itkeäkö. Hän sai suureksi onnekseen tukea Ninniltä. Sandra oli kauhuissaan saadessaan tietää äitinsä kuolemasta. He eivät olleet tehneet sovintoa edellisen riidan jäljiltä. Sandra herkässä mielentilassaan haki apua Lehtori Pyyköltä. Sandra, joka ei edes pitänyt isonenäisestä miehestä, oli alkoholin vaikutuksesta päätynyt huoneeseensa lehtorin kanssa. Asiat menivät vielä huonompaan suuntaan. Lopun saattoi arvata. Juuri ennen Fabianin saapumista uusi talo saatiin valmiiksi. Fabian näytti aivan samalta kuin nuorenakin. Ninnillä oli ongelma. Hänen kuukautisensa olivat myöhässä, ja yleensä se tarkoitti vauvaa. Hänen vessakäyntinsä olivat lisääntyneet, ja varsinkin aamuisin hän voi pahoin. "Sebastian, minusta tuntuu, että olen raskaana", Ninni sanoi. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä niin töksähtäen. Sebastian jäykistyi. "R-raskaana? V-vauva? Nyt? Me emme ole valmiita!" Sebastian sanoi kauhuissaan. Ninni nyökytti surullisena. Pienestä pitäen hänelle oli jankutettu, että ensin hyvä työ ja sitten vasta lapset. "Minä en aio tehdä aborttia. En pystyisi siihen", Ninni sanoi melkein itkien. "Mutta emmehän me sitä voi pitääkään! Entä… adoptio?" Sebastian kysyi tunnustellen. "Vieraat ihmiset huolehtisivat meidän pikkuisestamme?!" "Entäs jos adoptioäiti ei olisi tuntematon? Sandra lähtee pian pois yliopistolta ja hän on aina halunnut lapsen", Sebastian sanoi painostaen. Ninni nyökkäsi turtana. Pian Ninnin omat alusvaatteet eivät enää mahtuneet kunnolla päälle. Sandra oli hyväksynyt sopimuksen leveä hymy kasvoillaan. Ninni ei vieläkään ollut aivan varma, pitikö hän adoptoimisideasta. Ninnistä tuli väsyneempi ja nälkäisempi. Hän saattoi viettää melkein kokonaisen päivän leväten. Vatsa pyöristyi pyöristymistään. Ninni lopetti tunneilla käymisen, koska ei halunnut kenenkään tietävän raskaudestaan. Kuukaudet kuluivat kuin siivillä. Ninnin synnytys alkoi eräänä elokuisena iltana. Ninni ja Sebastian saivat mitä suloisimman tyttölapsen, jonka he kiireellisesti nimesivät Charlesetta Rantiksi. Sebastian päätti, että häät pidettäisiin kuukauden kuluttua synnytyksestä. Ainoana vieraana toimi Fabian. Ninni oli maassa sen jälkeen, kun Charlesetta vietiin häneltä. Edes häät eivät vieneet hänen ajatuksiaan pienokaisestaan, jonka oli viimeksi nähnyt synnytyspäivänä. Neljäs vuosi kampuksella loppui nopeasti. Niin Sebastianin kuin Ninninkin opiskelut loppuivat ja he suuntasivat kohti Patelin Roncea. Paavo oli saanut suuren perinnön Charlotalta ja oli rakentanut suuren talon. Talvi oli jo saapunut Patelin Ronceen Sebastianin ja Ninnin tullessa kotiin. Elämä Paavon kanssa oli mukavaa. Paavo oli pitkään joutunut elämään yksin, ja hän tunsi heräävänsä eloon päästessään viettämään aikaa kahden nuoren kanssa. Sebastian tunsi olonsa turvalliseksi, mutta samalla surulliseksi. Hän kaipasi pientä tytärtään enemmän kuin kehtasi myöntää. Kun Ninni ja Sebastian täyttivät kaksikymmentäyhdeksän vuotta, huomattiin että heidän talonsa oli  rakennettu vanhan intiaanihaudan päällä (lue: Kone ei suostunut pyörittämään tonttia). Ninni, Sebastian ja Paavo joutuivat muuttamaan pois. Uudessa talossa oli kellari, josta löytyi sauna ja takkahuone. Ensimmäisessä kerroksessa oli keittiö, olohuone, eteinen ja kylpyhuone. Toisessa kerroksessa oli kolme makuuhuonetta. Yksi huoneista sisustettiin Charlesetalle sopivaksi, sillä Ninni ja Sebastian yrittivät saada tytön takaisin Sandralta. Sandra ei suostunut, ja uhkasi kertoa Paavolle, että he olivat hylänneet avuttoman lapsiraukan. Monen yrityksen jälkeen Ninni tuli vihdoin raskaaksi. Hän vaihtoi pitkät hiuksensa lyhyempään kampaukseen. Kuten edellisellä kerralla, nytkin Ninni tunsi syövänsä ainakin kolmen edestä. Ninni oli sairaala-alalla ja Sebastian toimi koulun rehtorina. Molemmat olivat todella onnellisia. Heitä harmitti vain se, että Charlesetta asui vieläkin Sandran luona. Pian oli synnytyksen aika. Ninni herätti kiljunnallaan varmaankin koko naapuruston. Pieni vaalea tyttövauva saapui maailmaan. Hänet nimettiin Maryanaksi. Kaikki rakastivat uutta tulokasta. Sebastian varmisti, että pikkuinen sai unelmiensa huoneen ja Ninnin oli pakko tarkistaa joka tunti, että Maryana oli kunnossa. Maryana kasvoi nopeasti taaperoksi. Hän oli isoisänsä lemmikki ja aina kaikkien paijattavana. Hyvin pian Maryanasta tuli lapsi. Hän sai Charlesetalle suunnitellut kalusteet ja rakasti niitä paljon.

                                -                      -                      -

Ei kauaakaan Maryanan syntymäpäivistä, Sebastian sai puhelun. Sandran vapiseva ääni huusi puhelimesta "Sebastian! Charlesetta on kaapattu!"

 Näihin tunnelmiin päättyi legacyni viides osa. Ensi osan alussa näytetään Charlesetan elämää. Näin aluksi voin varoittaa, että seuraava osa ei sovi alle viisitoistavuotiaille ja muutenkin sen lukeminen on ehdottomasti omalla vastuulla. Toivottavasti kommentoitte :).