Minulla oli hirveitä vaikeuksia tämän osan tekemisessä, joten sen takia osan ilmestyminen kesti todella pitkään. En osannut kirjoittaa kaikkia osan tapahtumia mielestäni hyvin. Kuten viime osan lopussa kerroin, en suosittele tätä alle 15 -vuotiaille tai muuten herkille lukijoille. Ainakin kidnappaus kannattaa jättää väliin, jos ei muuten halua. Alussa kuvataan Charlesetan lapsuus aina teini-ikään saakka. (Anteeksi, yhdessä kuvassa näkyy suihkuunmenotoiminto, en huomannut sitä aikaisemmin) Sandra muutti pois kampukselta omaan pieneen kerrostaloasuntoon. Vuokra ei ollut suuri, joten hän päätti jäädä työttömäksi ainakin pariksi vuodeksi, jotta Charlesetan ei tarvitsisi mennä hoitoon vauvana. Paavo katkaisi kaiken yhteydenpidon häneen, kun luuli Charlesetan olevan hänen lapsensa. Elämä oli hyvin yksinäistä. Kaikesta huolimatta Charlesetta oli onnellinen pieni tyttö. Sandra rakasti pientä olentoa yli kaiken. Vuodet kuluivat ja Charlesetta vanheni. Hänen vaaleat hiuksensa laitettiin kiinni. Hän sai isänsä nenän ja äitinsä silmät. Sebastian ja Ninni yrittivät saada Charlesetan takaisin itselleen, mutta Sandra ei antanut. Tyttö oli hänen lapsensa. Charlesetta kutsui Sandraa tädiksi. Välillä hän kysyi, mikä on äiti, mutta Sandra ei voinut vastata. Pieni perhe muutti omakotitaloon juuri ennen Charlesetan syntymäpäiviä. Charlesetta sai lahjaksi oman vaaleanpunaisen huoneen ruusutapetteineen. Sandra jumaloi tyttöä, mutta välillä nähdessään hänessä Sebastianmaisia piirteitä, Sandra tuli surulliseksi. Joka päivä hän vakuutteli itselleen, että Charlesetan oli parempi hänen kanssaan. Vaikka Sandra rakasti tyttöä hyvin paljon, oli Charlesetta todella yksinäinen. Sandra lähti töihin hänen täytettyä seitsemän, eikä hänellä ollut ystäviä keiden kanssa leikkiä. Hänen luokkalaisensa asuivat toisella puolella Patelin Roncea. Charlesetta vietti paljon aikaa omassa leikkimökissään lelujensa kanssa. Silloin hän mietti, että missä hänen äitinsä ja isänsä olivat. Kaikilla muilla oli vanhemmat ja joillakin jopa pienempiä sisaruksia. Miksei hänellä ollut? Hän oli kerran kysynyt sitä tädiltään, mutta hän oli vain sanonut, että Charlesetan vanhemmat hylkäsivät hänet ja Sandra otti hänet suojiinsa. Charlesetta täytti vuosia ja Sandra leipoi hänelle kakun. Charlesetta toivoi, että saisi tavata vanhempansa. Charlesetasta kasvoi hurmaava nuori neiti. Hän kasvatti pitkät hiukset ja alkoi meikata. Kun hän täytti kuusitoista, hän sai oman meikkipöydän. (Ja tästä eteenpäin herkät ja alle 15-vuotiaat voivat rullata monta, monta kuvaa alemmas). Charlesetta aloitti lukion. Puolivälissä syksyä, hänestä alkoi tuntua, että häntä tarkkailtiin. Hän ei koskaan nähnyt ketään, mutta tunne pysyi. Häntä alkoi pian pelottaa, mutta ei sanonut mitään tädilleen. Mitä jos hän vain kuvitteli? Valitettavasti pelot olivat aiheellisia. Kuusikymppinen lihava mies nimeltä Gary Black oli iskenyt silmänsä nuoreen Charlesettaan. Hän oli seurannut tyttöä jo kuukauden ja päättänyt menevänsä naimisiin Charlesetan kanssa. Vihdoin hän päätti toimia. Hän meni sisälle taloon ja kaappasi Charlesetan syleilyynsä. Charlesetta rimpuili ja alkoi huutaa. Gary otti paistinpannun ja kohotti sen ilmaan. Kuului kova kolaus, ja Gary nosti tajuttoman Charlesetan syliinsä. Hän lähti kulkemaan tyttö sylissään autolleen. Sandra tuli kotiin ja huomasi heti, että asiat olivat huonosti. Lattialla oli hälyttävät määrät verta. Sandra kirkaisi ja juoksi puhelimeen. Gary vei Charlesetan hylätynnäköiselle talolle. Charlesetan päähän sattui, mutta hän ei enää vuotanut verta. Ketään ei näkynyt mailla halmeilla. Tien nimi oli Allée Solitude. Talon numero näkyi juuri ja juuri roinan alta. Viisitoista, Charlesetta luki mielessään. Gary lukitsi oven ja nauroi Charlesetan pelästyneelle ilmeelle. "Ei ole mitään hätää, pikkuinen", hän sanoi lipevällä äänellä ja asteli lähemmäs. Charlesetta lähti kauhuissaan juoksemaan ylös portaita. Gary oli tyytyväinen. Sieltä ei ollut pakoreittiä ulos. Charlesetta huomasi, että hänellä oli kännykkä taskussaan. Ruudussa luki "Akku lähes tyhjä". Charlesetta soitti nopeasti Sandralle ja sanoi kadun nimen ja numeron. Puhelin simahti kesken kaiken. Häntä alkoi itkettää, koska hän oli niin peloissaan. Hän ei tiennyt, kuinka kaukana he olivat hänen kotoaan. Gary astui huoneeseen. Charlesetta alkoi taas huutaa apua. Gary pakotti hänet sängylle. Joku juoksi yläkertaan. Gary pelästyi ja Charlesetta näki tilaisuutensa tulleen. Hän sai kierähdettyä pois sängystä ja juoksi ulos huoneesta. Sebastian tuli huoneeseen. Hän oli ollut tarkastamassa koulua parin kilometrin päässä, kun sai Sandralta tekstiviestin. Kello oli jo viisi, ja Sebastian oli peloissaan samalla onnellinen, kun tiesi tytön olevan niin lähellä. Sebastian oli ottanut auton ja lähtenyt kaasuttamaan kohti taloa. Hän meni ensimmäiseen makuuhuoneeseen ja tunsi veren kuohuvan sisällään. "MITÄ HELVETTIÄ?!" hän huusi Garylle. Sebastian tahtoi satuttaa miestä. Hän ei välittänyt enää mistään. Hän löi miestä kasvoihin ja mahaan. Gary juoksi alakertaan Sebastian perässään. "Mitä sinä oikein teet? Minä ja Charla ollaan pari, rakastavaisia!" Gary huusi. Sebastian suuttui entistä enemmän. Miten tuo mies saattoi sanoa mitään sellaista? Sebastian ei ollut koskaan ennen tapellut kunnolla. Lapsenakin Fabian ja Sandra riitelivät ja hän yritti rakentaa sopua. Nyt hän halusi vain miehen tuntevan samanlaista kipua kuin Charlesetta tunsi. Tai edes samanlaista kuin hän itse tunsi. Hän voitti tappelun omaksi ihmeekseen. Mies pyörtyi yhtäkkiä. Sebastian älysi ja toivoi, että Gary oli saanut sydänkohtauksen. Hän muisti, kuinka Dilys näytti samalta ennen kuolemaansa. Sebastian kaivoi kuopan, pudotti Garyn sinne ja löysi vanhan kiven, joka näytti hautakiveltä. Hän oli niin vihainen, että potkaisi sen vielä nurin. Sebastian lähti itkien etsimään Charlesettaa. Aamu alkoi valjeta. Hän löysi Charlesetan ulko-oven vierestä itkemästä. Sebastian pyysi kauniisti, että Charlesetta tulisi hänen autoonsa. Hän lupasi viedä tytön kotiinsa. Pienet kasvot itkusta turvoksissa hän lähti Sebastianin mukaan. Hän luotti Sebastianiin, vaikka mies olikin "kaukainen setä". Matka kesti useita tunteja. Kahdeksalta he pääsivät vihdoin Charlesetan kotiovelle. Sandra juoksi heitä vastaan. "Voi minun pikkuistani! Oletko sinä kunnossa? Voi sinua, minun pikku kullannuppuani!" Sandra sanoi yrittäen estellä kyyneleitään. Charlesetta irrottautui tätinsä otteesta ja lähti huoneeseensa. Hän oli niin täynnä vihaa, surua ja kauhua, ettei tiennyt mitä tehdä. (Nyt voit taas alkaa lukea) Samaan aikaan alakerrassa Sebastian selitti tapahtuneen. "Ja nyt varmaan ymmärrät, miksi Charlesetan pitäisi asua vanhempiensa luona", Sebastian lopetti puhetulvansa. "Olen sanonut monta kertaa ja sanon nytkin: Ei! Ja varsinkin nyt on erittäin epäsopiva aika, tyttö on SELVÄSTI huonossa kunnossa ja tuskin tuntemattomien ihmisten tuki auttaisi häntä", Sandra sanoi. "Ai miten niin tuntemattomien? Minä olen hänen isänsä!" "Niin, isä jonka kanssa hän ei ole koskaan edes kunnolla puhunut!" Sandra näpäytti. "Kysytään häneltä itseltään", Sebastian sanoi hiljaa. Charlesetta tuli alas kuin tilauksesta. Hän istui pöydän ääreen alakuloisena. "Charlesetta, sinä olet varmaankin usein miettinyt, missä sinun vanhempasi ovat. No, enää sinun ei tarvitse miettiä. Minä ja Ninni olemme sinun isäsi ja äitisi", Sebastian sanoi omasta mielestään hyvin hienotunteisesti. "Mitä?" Charlesetta kysyi järkyttyneenä. "Niin että haluaisitko muuttaa meille asumaan?" "Mitä?" hän kysyi uudelleen yhtä hämmentyneenä. "Öh, Sebas-… siis isäsi vain haluasi sinut asumaan hänen perheensä luokse. Minä haluaisin pitää sinut täällä, mutta jos koet että et haluaisi…" Sandra sanoi, muttei tiennyt miten lopettaa lauseensa. "Minä… isä… minä en halua pois kotoa", Charlesetta sanoi ja halasi tätiään. Sebastian lähti kotiin sotansa hävinneen näköisenä. Sebastian oli koko päivän hiljaa. Illalla Paavon ja Maryanan mentyä nukkumaan hän alkoi vihdoin puhua. Hän selitti mitä oli tapahtunut päivän aikana ja miksi hän ei tullut yöksi kotiin. Hän myös sanoi Ninnille, että Charlesetta ei halunnut tulla heille asumaan. "En kyllä yhtään ihmettele", Ninni sanoi Sebastianin lopetettua. "Ai, ahaa… Öh, mitä sinä tarkoitat?" Sebastian kysyi. "No onhan se aika pommi saada ensin tietää vanhemmistaan ja sitten pitäisikin muuttaa heidän luo asumaan", Ninni selitti. "Niin kai…" Ninni oli surullinen kaikesta, mitä oli tapahtunut, mutta ei uskaltanut näyttää sitä muille. Hän yritti pysyä vahvana Maryanan takia, sillä Sebastian vietti aina vain vähemmän aikaa tyttärensä kanssa. Paavo alkoi olla vanha, eikä hänkään jaksanut olla koko ajan leikittämässä tyttöä. Maryanakin sai oman leikkimökin. Hän sai jopa leikkihellan, jonka avulla hän leipoi pipareita. Hän piti pieniä kutsuja, joihin oli kutsuttu herra Virtahepo ja neiti Lakusilmä. Kunniavieraana oli prinsessanukke Amabel. Ninni pyöritti kaikin voimin ankeaksi muuttunutta arkea. Hän viljeli omassa kasvihuoneessaan eksoottisten maiden herkkuja, kuten appelsiineja. Maryana ei huomannut vanhempiensa surullisia ilmeitä. Hän oli nimittäin löytänyt "sydämensä valitun", Boriksen. Punatukkainen poika suklaasilmineen oli hänen mielestään todella mukavaa leikkiseuraa. Pian perhettä kohtasi toinen suuri suru. Kahdeksankymmentä kuusivuotias Paavo oli tullut elämänsä päätökseen. Ollessaan menossa nukkumaan Viikatemies tuli tervehtimään häntä ja viemään hänet parempaan paikkaan. Maryana oli ollut erityisen läheinen vaarinsa kanssa. Kuolema tuli hänelle aivan yllättäen. Sebastian sen sijaan oli ehtinyt jo valmistautua siihen, mutta Paavon menehtyminen oli hänelle aivan yhtä kamalaa. Miten hän selviäisi ilman rakasta isäänsä?

Tässä oli kuudes osa. Toivottavasti kelpasi. Itse en oikein halunnut kirjoittaa tätä, joten sen takia kesti kauan, vaikka aikaa olikin. Toivottavasti kommentoitte :). Koska ensiosassa on uusi juonenkäänne, kirjoitan sen pian (jos viitsin :D). Kommentointi olisi mukavaa :)