Tämän osan kuvaamiseen meni paljon aikaa, vaikka kuvia on todella vähän ja lavastustakaan ei ole :D. Olen kuvannut seuraavia osia, eli 2-3 osaa on kuvattu kokonaan, mutta niitä ennen tulee tämä ja seuraava osa. Juuri se toinen osa on luultavasti hyvin lyhyt. Seuraavassa osassa pitäisi tulla juttua Ermintruden yliopistoajasta. Tavoitteenani olisi julkaista seuraava osa jo tällä viikolla, mutta kone on temppuillut, joten en lupaa mitään :D. Kuvanlaatu paranee hieman jossain välissä, kun älysin vihdoin tasoittaa reunat. (Viimeksi jäätiin siihen, kun Ermintrude ihmetteli, missä hän oikein oli) Ermintrude käveli peilin eteen ja ei voinut uskoa silmiään. Hänen hiuksensa näyttivät terveemmiltä ja hänellä oli etutukka. Mutta suurin ihme oli tapahtunut hartioista alaspäin. Hän oli hoikka! Ermintruden piti nipistää itseään, jotta uskoisi tämän olevan totta. Samassa hänen mieleensä tuli muistikuvia kuntoilun täyttämistä päivistä ja pupunruoan syömisestä. Ermintrude vaihtoi arkivaatteisiinsa. Hän ei voinut lakata hymyilemästä, vaikka kaikki tuntui pelottavan uudelta ja samalla oudon tutulta. Hän lähti suunnistamaan alakertaan ja kulkiessaan kohti olohuonetta hänen mieleensä tuli koko ajan uusia muistoja. Maryana oli aamupalalla ja tervehti iloisesti vanhinta tytärtään. "Äiti! Äiti, minä muistan!" Ermintrude kiljaisi hölmösti. Hän ei ollut ihan varma, mitä hän muisti. Tai miksi oli unohtanut jotain. "Voi kuinka ihanaa kuulla!" Maryana sanoi ja halasi tytärtään. Hänestä tuntui, kuin Ermintrude olisi vihdoin oma itsensä. Ikuinen pirteys oli ollut lähinnä pelottavaa. "Me olemme olleet sinusta niin huolissamme. Muistatko sinä kaiken? Muistatko sinä, miksi putosit portaita alas? Sinä löit pääsi aika kovaa", Maryana selitti. "Kaikki tulee päähäni kun näen asioita. Sitä on vaikea selittää…" Ermintrude sanoi, kunnes Hortense tuli huoneeseen. "Mitäs täällä juhlitaan? Teidän huudot kuuluvat yläkertaan saakka", Hortense sanoi ja hymyili. Hän rakasti kaikkea ilonpitoa, pientäkin sellaisia. Ermintrude kääntyi ja hänen kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen. Hortense astui askeleen taaksepäin. Kaikki ei selvästi ollut hyvin. "Voi hyvä kun tulit! Trudy muistaa melkein kaiken! Voitko kuvitelle!" Maryana hymyili. Hortense vavahti. Ja Ermintrude tosiaan muisti. Hän muisti heidän kamalan riidan. Hän muisti, miksi hänen huoneensa oli niin tyttömäinen. Hän muisti, miksi hän oli pudonnut alas portaita. "KUINKA SINÄ SAATOIT?!" Ermintrude karjaisi, "Ensin sinä teet minun huoneestani jonkun prinsessakamarin ja sitten sinä tönäiset minut alas portaita!" "No minä ajattelin, että se huone piristäisi sinua. JA NIINHÄN SE TEKI! Ja minä luulin, että sinä pelleilit kun putosit. Mistä minä olisin voinut tietää, että sinä oikeasti olisit pudonnut? Minulla on ollut kamalan kurja olo sen jälkeen. Ja sinä vielä kehtaat huutaa minulle!" Hortense huusi takaisin yrittäen vierittää syyn Ermintruden niskaan. "Sinä olet uskomaton", Ermintrude sanoi myrkyllisellä äänellä ja meni huoneeseensa. "Hortense, minä en voi uskoa tätä! Sinä olet seuraavat kuusi kuukautta arestissa, ei viikkorahaa, ei juhlia eikä kavereita käymään. Sinä pysyt tässä talossa ja poistut täältä vain kouluun." "ÄLÄ VIITSI OLLA NOIN EPÄREILU!" Hortense vastasi vihoissaan, mutta Maryanan katse sai hänet hiljentymään. Samaan aikaan Ermintrude raivosi huoneessaan. Hortensen takia häneltä oli mennyt elämästä monta kuukautta. Hortensen takia hän oli nyt ystävystynyt joidenkin tyttöjen kanssa, joita hän ei oikeastaan tuntenut. Ei hän ollut kikatteleva teinityttö! Kaikki tuntui olevan sillä hetkellä aivan pilalla. Hortensesta tuntui aivan yhtä kurjalta. Hän oli saanut mielestään aivan liian kovan rangaistuksen. Se oli vahinko! Hän ei päässyt Alicen syntymäpäiville, Markin juhliin, Perryn mökille… Ja kaikki vain siksi, kun Ermintrude suuttui täysin turhasta asiasta. Viikot kuluivat ja Hortense ahdistui entistä enemmän. Kaikki olivat yhtä mieltä hänen rangaistuksestaan: se oli täysin oikeutettu. Koko perhe katsoi häntä pahasti, tai ainakin Hortensesta tuntui siltä. Varsinkin Ermintrude oli häntä kohtaan ilkeä. Yhtenä erittäin kurjana iltana Hortense sai villin idean. Hän lähtisi. Hän ei jaksanut enää. Jonnekin kauas. Patelin Municipal kuulosti hänen mielestään hyvältä. Hän pakkasi suurimman osan vaatteistaan, rahansa ja rakkaimmat esineensä pieneen matkalaukkuun. Hän kirjoitti pikaisesti kirjeen, jossa hän selitti lähteneensä. Hortense tilasi taksin ja hiippaili hiljaa ulos. Vapaus oli vihdoin koittanut. Hän astui autoon eikä vilkaissut taakseen. Vasta seuraavana iltana Ermintrude huomasi, ettei ollut nähnyt siskoaan koko päivänä. Hän meni etsimään Hortensea tämän huoneesta, mutta ei nähnyt ketään. Ermintrude huomasi pöydällä lehtiön, jossa luki:
"Heippa! Minä lähdin. Terveisin Hortense."
Ermintrude haukkoi henkeään ja huusi äitinsä paikalle. "Hän on häipynyt. Hän ei näköjään kestänyt meitä", Ermintrude sanoi ja yritti hymyillä järkyttyneelle äidilleen. Hymystä tuli kuitenkin vakinainen ja Ermintrude tosissaan vastusteli kyyneleitä. "Voi hyvänen aika! Minun pieni tyttöni on jossain tuolla, yksin, kylmissään. Minä olen surkea äiti", Maryana sanoi ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen. Hän ei onnistunut vastustelemaan niitä kuin Ermintrude. Samassa puhelin soi ja Maryana poistui huoneesta. "Ma-Maryana Bloomingbury puhelimessa", Maryana sanoi. "Hei Maryana! Voisitko tulla kanssani syömään, minulla on asiaa Hortensesta", ääni sanoi. "Anteeksi, mutta kuka sinä olet?" Maryana kysyi ja pyyhki kyyneleitään. "No Effie tietysti! Tavataan Conretekujan ja Bonnytien kulmassa olevassa ravintolassa", naisen ääni vastasi. Maryana tilasi heti taksin ja lähti kohti Patelin Municipalia. Vasta tunnin kuluttua Maryana istui piskuisessa ravintolassa. "Onko Hortense kunnossa?" hän kysyi välittömästi. "Hän on kunnossa, mutta hän haluaa jäädä asumaan minun luokseni. Ja minun mielestäni se on ihan hyvä idea kun miettii teidän perheenne tilannetta", Effieksi esittäytynyt nainen selitti. Effie selitteli kaikkia hyviä syitä, miksi Hortensen kannattaisi jäädä hänen luokseen, kunnes Maryana keskeytti hänet. "Minä uskon sinua. Soitan koululle ja kerron, että hän vaihtaa tänne. Minä voin maksaa vuokraa hänen puolestaan. Pidä hänestä hyvää huolta ja soita, jos jotain sattuu. Voitko sanoa, että meillä, koko perheellä on kova ikävä?" Maryana lisäsi lopuksi. "Tietysti. Ja hänkin ikävöi varmasti teitä", Effie sanoi. Loppuillallinen sujui hiljaisissa merkeissä. Maryanalla oli kiire kotiin. Kun Maryana saapui kotiin, Sepe kertoi tahtovansa puhua hänen kanssaan. "Minulla on ollut outoa ihottumaa jo jonkun aikaa. Ja lisäksi minulla on ollut päänsärkyä, lihaskipuja ja käsien tärinää. Olen tehnyt taustatutkimusta. Minulla on luultavasti aukrobykootti", Sepe sanoi. "Voiko… voiko siihen kuolla?" Maryana kysyi hiljaa. Hän oli kuullut aukrobykootista televisiossa jokin aika sitten, muttei muistanut siitä mitään. "Kuolleisuusprosentti on 70. Ja niistä kolmestakymmenestä prosentista yli puolet halvaantuu joko kokonaan tai osittain", Sepe mutisi. Maryana alkoi kyynelehtiä. "Mutta minä en aio kuolla! En vielä pitkään aikaan. Ja kuulemma aukrobykootti ei välttämättä ole paha moneen, moneen vuoteen. Voin elää normaalia elämää jopa kymmeniä vuosia!" Sepe sanoi. "Tulehan tänne", Sepe sanoi ja otti Maryanan kainaloonsa. "Minunhan tässä pitäisi lohduttaa sinua", Maryana hikkasi. Sepe suuteli Maryanaa kuin se olisi heidän viimeinen suudelma. Eikä Maryana voinut olla ajattelematta, että se olisi hyvin mahdollista. "Minullakin oli asiaa sinulle. Hortense on karannut", Maryana töksäytti. Hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä niin, mutta kaiken sen itkun takaa oli vaikea sanoa mitään järkevää. "Voi hyvä luoja!" Sepe sanoi ja oli itsekin purskahtamaisillaan itkuun. "Mutta ei hätää! Hän on turvassa. Hän asuu nyt Effien, minun siskoni luona", Maryana jatkoi. Sepellä oli aina ollut jotain Effietä vastaan, mutta hän päätti olla hiljaa. Kyllä Hortense pärjäisi. Elämä jatkui melkein normaalina. Pian alkoi lähestyä Ermintruden yliopistoajan alku. "Sinusta on tullut iso tyttö", Sepe totesi viimeisellä yhteisellä illallisella. Ermintrude ei vastannut. Häntä suretti lähteä, mutta liikaa kurjia asioita oli tapahtunut viime aikoina. Eikä hän edes tiennyt isänsä tilasta. Ermintrude astui ulos ovesta kohti taksia ja vilkaisi viimeistä kertaa ympärilleen. Sepe hymyili surullisesti takana.

Tässä oli sitten tämä osa. Kommentteja :).