Nyt näin pian alkavan loman kunniaksi kirjoitan extran :D. Alun kuvat ovat hyvin vanhoja, tuskin muistan milloin otin ne. Siksi kerronta (ja laatu) ovat ehdottomasti omaa luokkaansa (ja valitettavasti ei mitenkään hyvällä tavalla). Toivottavasti kestätte. Aluksi palataan kauas menneisyyteen, aikaan, jolloin Maryana oli vielä yliopistossa. Sisältää alastomuutta, joten ei suositella alle neljäkymmentäkolme vuotiaille. Lisäksi tämä extra on aivan liian pitkä minun makuuni :D. Kuvia pitäisi olla jopa 86. Pyydän jo valmiiksi anteeksi sitä, että sekoitan koko ajan Boriksen ja Fabianin nimet. Lisäksi kirjoitusvirheitä riittää. Fabian, Sebastian veli, muutti takaisin Patelin Ronceen yliopiston loputtua. Hän huomasi olevansa vanha, paljon vanhempi kuin hän tunsi olleensa yliopistolla nuorten kanssa. Hän muutti vehreän puutarhan keskellä sijaitsevaan vihreään taloon. Sillä välin Catherine vietti aikaansa yliopistolla. Hän muutti tyyliään radikaalisti. Entinen poikatyttö vaihtoi vaatteensa avokaulaiseen paitaan ja liiviin, jotka hänen vanhempansa olisivat varmasti tytöltä kieltäneet. Elämä yksin tuntemattomassa paikassa ei ollut helppoa. Kova koti-ikävä vaivasi häntä enemmän kuin hän kehtasi myöntää. Onnekseen hän löysi seuraa lehtori Kontiosta. Mies oli ehdottomasti hänelle liian vanha. Ja Catherine seurusteli Boriksen kanssa. Mutta se mitä Boris ei tiedä, ei satuta häntä, ajatteli Catherine saadessaan omantunnontuskia. Lehtori Kontio rakastui Catherineen, ja tämä päätti ottaa jalat allensa. "Olen pahoillani, mutta minun on lähdettävä tutkimaan kuuttien ja napakettujen tilannetta Norjan Huippuvuorille", Catherine valehteli vikkelään miehen pyytäessä tyttöä kanssaan naimisiin. "Mutta minä tulen aina muistamaan sinut, Eduardo-" "Pekka" "Tarkoitan Pekka, ihanana miehenä, jonka kanssa vietin elämäni parhaat vuodet", Catherine sanoi juhlallisesti ja hyppäsi miehen syliin. "Ehkäpä voisimme, noh emme nyt ihan juhlistaa, mutta ainakin päättää suhteemme makuuhuoneen puolella", lehtori Kontio tuumasi ja kantoi Catherinen yläkertaan. Asian todellisesta laidasta tietämätön Boris muutti Fabianin luo. Fabian tarjoutui antamaan kodin hyvälle ystävälleen, jonka rahat eivät riittäneet Patelin Roncen asuntojen korkeisiin hintoihin. Fabian ja Boris päättivät muuttaa Catherinen tulon varmistuttua viihtyisään ja vaaleaan huvilaan. Alakerrasta löytyi kuisti, eteinen työpisteineen, olohuone, keittiö ja pieni kylpyhuone. Toisesta kerrasta löytyi Boriksen ja Catherinen suuri makuuhuone, vaaleanpunainen vierashuone, Boriksen vaatimaton makuusoppi ja talon toinen kylpyhuone. Catherine muutti innoissaan asumaan Boriksen ja Fabianin kanssa. Samalla häntä pelotti, sillä hän oli asunut monta vuotta yksin ja hän oli ollut poikaystävästään erossa kauan. Toimisiko suhde enää samalla tavalla? Catherine ei harmillisesti löytänyt heti töitä haluamaltaan uralta. Hän halusi olla muusikko. Catherine joutui viettämään paljon aikaa kotona ja löysi itselleen mukavan hölkkäämisharrastuksen. Elettyään yhdessä jo pari vuotta Boris ajatteli, että oli suuren askeleen aika. "Kultaseni, mehän olemme olleet yhdessä kaksitoista vuotta", hän aloitti hitaasti. "Voi hyvänen aika, tunnen itseni vanhaksi", parikymppinen Catherine kikatti. "Siksi kysynkin: Catherine Bloomingbury, tekisitkö minulle kunniaa ja tulisit vaimokseni?" Boris sanoi ja ojensi pienen rasian tyttöystävälleen. "OIH! BORIS! TAHDON! Tai siis tulen! Oi kuinka kaunis sormus!" Catherine kiljui. Boris katsoi onnellisena, kun hänen morsiamensa laittoi sormuksen sormeensa ja ihasteli sitä pitkin huokauksin. "Olen varmasti maailman onnellisin mies", Boris kuiskasi Catherinelle suudelman lomasta. "Mitäs täällä oikein kiljutaan?" Fabian murahti astuessaan sisään. Samassa hän huomasi sormuksen Catherinen kädessä. Kesti hetken, ennen kuin hän ymmärsi. "No jo oli aikakin!" Fabian sanoi paljon ystävällisempään sävyyn kuin aikaisemmin. "Onneksi olkoon, pikkuinen", Fabian sanoi ja halasi säteilevää Catherinea. "Kiitos paljon, Fabian-setä, Catherine sanoi hymyillen. "Ja onneksi olkoon sinullekin, tätä on kyllä odotettu", Fabian sanoi ja halauksen sijaan kätteli Borista hyvin miehekkäästi. Catherinesta ja Borisista tuntui kuin mikään ei voisi pilata heidän onneaan. Boris mietti jo mahdollista perheenlisäystä. Hän oli aina halunnut isäksi. Catherine puolestaan oli aina nauranut hänen haaveilleen. "Ei minusta ole kenenkään äidiksi", Catherine sanoi aina. Boris työskenteli aina myöhään ja toi töitä kotiin. Catherine inhosi sitä. Boris tahtoi päästä politiikkauran huipulle. Catherine oli edelleen työttömänä. Boris koetti korvata yleisen poissaolonsa iltaisin, kun Fabian oli jo mennyt nukkumaan. Se kyllä kelpasi Catherinelle. Hän nukahti aina onnellisena, mutta seuraavana aamuna yksinäisyys painoi taas päälle. Catherine oli pohjimmiltaan hyvin sosiaalinen ja löysi seuraa melkein kaikista. Hänen uusin tuttavuutensa, postinkantaja, oli hyvä kuuntelija. Fabian alkoi huolestua veljentyttärensä kevyestä flirtistä muiden kanssa ja patisti Borista ja Catherinea menemään naimisiin. Boris otti neuvosta vaarin ja aivan pian nuoripari vannoi valojaan toisilleen. "Tahdon, tahdon!" Catherine huokaisi Boriksen kysyttyä häneltä kohtalokkaan kysymyksen. Perhosten lennellessä Boris laittoi sormuksen Catherinen sormeen ja Catherine teki saman miehelleen. Seistessään kahdestaan iltapäivän auringossa pari suuteli toisiaan liittonsa merkiksi. Boris leikkasi Catherinen ostaman kakun. Boris ei tietenkään tiennyt, että hänen vaimonsa oli unohtanut leipoa lupaamansa kakun, ja täten kehui sitä maasta taivaaseen ja ylisti Catherinen ruoanlaittotaitoa. Catherinen mielestä kaupan kakku ei ollut laisinkaan hyvää, joten hän hymyili katsoessaan Boriksen hotkivan omaa kakkupalaansa kuin suurinta herkkua. Olenpas minä miehen saanut, hän tuumaili nauraen mielessään. Häävalssi sujui hyvin, kun mies ja vaimo tanssahtelivat kahdestaan pitkin pientä olohuonetta turhautunut ilme kasvoillansa. Molemmat olivat huojentuneita, kun mokoma velvollisuus oli ohi. Mukavammat velvollisuudet makuuhuoneen puolella olivat sen sijaan odotettuja. Kun häistä oli kulunut jo kuukausia, alkoi Catherine voimaan pahoin. Varsinkin aamuisin. Häntä alkoi huolestuttaa. Catherine ei ollut lainkaan varma, haluaisiko hän lasta. Totta kai he olivat Boriksen kanssa asiasta puhuneet, mutta ei hän ollut koskaan todella ajatellut asiaa. Hetken mielijohteesta Catherine toivoi saavansa keskenmenon, mutta alkoi sitten ajatella asiaa. Olisiko mikään ihanampaa kuin pieni vauva? Kiiltonahkakorkokengätkin olisivat toivotumpia kuin kakara, Catherine huomasi ajattelevansa. Pian raskaus alkoi näkyä ja Catherinen oli hankittava uudet vaatteet. Vanhat eivät yksinkertaisesti mahtuneet. Boris otti raskauden enemmän kuin hyvin. Hän oli aina lepertelemässä Catherinen vatsalle. Catherine rakasti saamaan huomiota. Mikään ei ollut mukavampaa kuin olla huomion keskipisteenä. "Meistä tulee onnellinen pikkuperhe", Boriksella oli tapana todeta, kun Catherine huolestui rahojen riittämisestä ja talon turvallisuudesta. Ajatus siitä sai naisen rauhoittumaan joka kerta. Toisaalta Fabian keskittyi ylihuolehtimaan Catherinesta. Hänen mielestä Catherine ei saisi tehdä mitään töitä. "Oletko varma, ettet tarvitse apua tiskaamisessa, pikkuinen?" Fabian varmisti Catherinelta kolmatta kertaa. "Minä olen ihan kunnossa, en minä ole rampa tai mitään", Catherine vastasi ärtyneenä joka kerta. Hän ei tosiaan jaksanut Fabianin urputusta. Eräänä iltapäivänä Catherine nukkui päiväuniaan, kuten joka päivä. Yhtäkkiä hän heräsi outoon tunteeseen. Kaikki ei ollut hyvin. Catherine tunsi kauheaa kipua vatsansa kohdilta. Hän oli varma, että kaikki ei ollut kunnossa. Ymmärrettyään, että hän oli saanut keskenmenon, Catherine purskahti itkuun. Häntä hävetti. Hän oli toivonut raskautensa alkuvaiheina saavansa keskenmenon ja nyt se oli tapahtunut. Boris palasi töistä tavallista aikaisemmin ja löysi surun murtaman Catherinen kotoaan. Hänen sydämensä pysähtyi. "Mikä sinulla on?" Boris kysyi, vaikka osasi jo arvata vastauksen. "Kysymys kuuluu pikemminkin, mitä minulla ei ole", Catherine sanoi itku kurkussa. "Onko vauva…?" Boris sanoi kysyvä ilme kasvoillaan. "Pieni Bloomingbury kuoli", Catherine kuiskasi. "Älä- älä huoli. Me saamme vielä lapsen. Tämä pikkuinen vain lähti meiltä liian aikaisin. Seuraava ei lähde. Minä lupaan", Boris sanoi ja sai Catherinen melkein hymyilemään. "Minä rakastan sinua", Catherine sanoi ja suuteli miestään pidättäen itkua. Kuukaudet kuluivat ja Catherine alkoi miettiä. Hän huomasi katsovansa vauvan vaatteita aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Hän huomasi masentuvansa joka kerta huomatessaan kuukautistensa olevan ajoissa. Hän halusi pientä kääröä aivan yhtä paljon kuin Boris. Catherine sai vihdoin töitä omalta alaltaan. Ensimmäinen työpäivä oli hyvin jännittävä. Se oli täynnä suuria käänteitä ja pianon pimputusta. Kotona kaikki pysyi lähes ennallaan, vaikka Catherine ei ollut kotona enää sen enempää kuin Boriskaan. Pihatyöt olivat lähes luksusta, sillä Catherine oli töissä iltaisin ja Boris päivisin, joten yhteinen aika oli kortilla. Catherine huomasi ruokahalunsa lisääntyneen hälyttävästi. Hän alkoi toivoi, josko hän olisi vihdoin viimein raskaana ja saisi oman pienen vauvan. Pahoinvointi tuntui ratkaisevan jutun. Eräänä aamuna keittiössä Catherine huomasi vauvan potkaisevan. Se tuntui hänestä sanoinkuvaamattoman hienolta. Catherine päätti ottaa raskautensa paljon rennommin kuin edellisen. Hän rentoutui ja lueskeli muiden tuodessa hänelle ruokaa. Boris oli erityisen onnellinen tulevasta lapsesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut iloita yhtä paljon kuin edellisellä kerralla. Vielä oli mahdollisuus, että lapsi kuolisi synnytyksessä. Synnytys alkoi talvi-iltana. Catherinen kivut olivat suuret. Kukaan ei ollut maininnut hänelle synnyttämisen tuskista. Borikselle ja Catherinelle syntyi pieni tyttö, Tibby. Entisestä vierashuoneesta tehtiin punatukkaiselle Tibbylle suloinen lastenhuone. Catherine ei varsinaisesti nauttinut vaippojen vaihdosta sun muusta, mutta hän rakasti pienokaisensa suloista hymyä, joka ilmestyi tytön kasvoille tämän nähdessä äitinsä. Perheen miehet olivat enemmän kuin innokkaita hoitamaan Tibbyä. Tyttö pääsi matkaamaan sylistä toiseen, kun vaipanvaihdosta ja syöttämisestä tuli pientä riitaa. Suuret nietokset peittivät pienen perheen pihan. Yllättävän nopeasti koitti Tibbyn syntymäpäivä. Tibbystä tuli erittäin suloinen pieni tyttö. Hän oli hyvin nopea opettelemaan pottailun salat. Puheopetus sen sijaan ei ollut Tibbyn mieleen. Häntä kiinnostivat enemmän kepposten teko ja muut pikku ilkeilyt. Boris alkoi viettää enemmän aikaa kotona Tibbyn synnyttyä. Hän rakasti tytärtään enemmän kuin mitään muuta, ja sen takia Catherine oli hivenen mustasukkainen tyttärelleen. Isän tyttönä Tibby sai paljon hellyyttä ja huolenpitoa Borikselta. Tibby osasi olla kiltti silloin kun halusi. Siniset silmät säihkyen hän söi puurolautastaan tyhjäksi, mutta hetkessä hän saattoi heittää ruoat lattialle ja nauraa hupsua nauruaan. Boriksen mielestä aivan liian pian Tibbystä tuli lapsi. Tibby muutti hieman kampaustaan, mutta muuten hän pysyi samana pikku tyttönä. Hänen vanhempansa käyttivät suuria summia sisustaessaan Tibbyn huonetta uuteen uskoon. Tytär oli erittäin tyytyväinen vaaleanpunaiseen sänkyynsä ja sen päällä olevaan prinsessakatokseen. Ensimmäisenä kouluaamuna Tibby heräsi hyvin varhain. Hän lähti kouluun iloisin mielin jättäen vanhempansa nyyhkimään tyttärensä perään. Kotiin tullessaan Catherine patisti Tibbyn tulemaan kanssaan puutarhatöihin. Hetken nuristuaan Tibby otti itseään niskasta kiinni ja alkoi kitkeä rikkaruohoja jutellessaan äidilleen uusista ystävistään. Yleensä Catherine ei ollut kotona Tibbyn tullessa kotiin. Silloin Fabian hoiti tyttöä, joka kutsui häntä ukiksi. Tibby ei koskaan saanut tuntea Sebastiania, joten Fabian sai hoitaa tuon kunniallisen tehtävän. Valitettavasti Tibby rakasti pilailla ukkinsa kustannuksella, joten hän päätti lukita keittiön oven sillä välin kun Fabian laittoi ruokaa. "Sinäkö siellä, Tibby?" Fabian kysyi ja otti valmisaterian jääkaapista. "Joo, minähän se", Tibby kikatti ja laittoi avaimen piiloon jääkaapin taa. "Mikäs sinua noin naurattaa?" Fabian kysyi ja katsoi tyttöä kummastuneena. "Hihih, arvaa!" Tibby kiljahti. Arvuuteltuaan hetken Fabian ei vieläkään keksinyt syytä. Sen sijaan hän alkoi haistaa palaneen käryä. Aivan hetkessä koko huone oli liekeissä. Fabian koetti avata ovea, mutta Tibby oli lukinnut sen. Tuskan huudot kiirivät talossa. Fabian kaatui lattialle. Hetken päästä Tibby pyörtyi savun keskellä. Viikot kuluivat. Catherine ja Boris joutuivat muuttamaan uuteen asuntoon. Catherine soitti vihdoin viimein Maryanalle ja lausui hänelle sanat: "Tibby ja Fabian ovat kuolleet. Olisi mukava tavata. Hei hei." Hän sulki puhelimen. Mikään ei olisi koskaan ennallaan.

Teksti oli tällä kertaa aika tönkköä. Sori :). Kirjoitusvirheitä varmasti riittää, sen verran "kiireessä" tämän kirjoitin. Tuleva RKC ei ole kauheasti edennyt, sillä en ole ehtinyt latailemaan vaatteita ja kalusteita. Henkilöt ovat sen sijaan hankittu Lalaithin sivuilta. Kommentoikaa risuja ja ruusuja :)!