Tähän alkuun nyt laitan, että minulla on ns. ”kiellettyjä hackeja”, kuten teiniraskaushack, ja saatan jopa käyttää sitä. Tämä on ensimmäinen legacy, jonka laitan nettiin ja harjoittelen vasta vuodatuksen käyttöä. Joissakin kuvissa näkyy ikävästi punainen reuna, huomasin sen vasta paljon myöhemmin joten mahdollisessa seuraavassa osassakin saattaa näkyä niitä. Mutta nyt itse tarinaan

 

 

 

Charlotta Bloomingbury muutti Patelin Ronceen isänsä kuoltua. Hän peri tontin isältä, joka kertoi sen joskus kauan sitten kuuluneen Charlotan äidille, Arielille. Ariel Bloomingbury oli kadonnut Charlotan ollessa vasta vauva. Hän yritti epätoivoisesti löytää äitinsä ja ajatteli uinuvan pienen saaren auttavan häntä siinä. Vaikka Charlotta yritti uskotella itselleen, että hän lähti Patelin Ronceen vain äitinsä takia, hän hieman toivoi löytävänsä elämänsä rakkauden sieltä.

 

Kun Charlotta saapui uuteen kotiinsa, hän tunsi suuren pettymyksen sisällään. Talo oli hyvin pieni keskellä hyvin suurta tonttia. Lisäksi vaikutti vahvasti siltä, että talossa oli vain yksi huone eikä yhtäkään ikkunaa. Miten äiti saattoi asua täällä, hän mietti, Onneksi olen lähinnä ulkoilma ihmisiä.  Hänen isänsä ei ollut rikas, joten hänelle jäi hyvin vähän rahaa elääkseen. Ehkä minun pitäisi hankkia työ, Charlotta tuskaili.

 

Kuten Charlotta oli epäillyt, talossa oli vain yksi huone, jossa oli samalla keittiö, olohuone, vessa, kylpyhuone ja makuuhuone. Charlotan tuli nälkä, mutta hän ei osannut laittaa ollenkaan ruokaa. Aika ironista, isä oli suuri keittiömestari. Voisi luulla, että olen yhtä taitava, Charlotta nauroi itsekseen. Hän etsi pölyisestä kirjahyllystä itselleen kirjan ja istui (pyyhittyään hämähäkinseitit pois) ainoalle tuolille koko talossa. Yhtäkkiä hän kuuli askeleita kotinsa ulkopuolelta.

 

Keltaisiin pukeutunut lehdenjakaja oli juuri asettamassa lehden maahan, kun Charlotta avasi oven. ”Hyvää huomenta, neiti”, lehdenjakaja tervehti. ”Huomenta”, Charlotta vastasi. Toivuttuaan kirkkaan keltaisten vaatteiden ensijärkytyksestä, Charlotta alkoi kysellä Patelin Roncen elämästä. ”Tämä on tällainen hiljainen kylä, mutta lauttoja takaisin rannikolle menee aina parin tunnin välein. Suurin osa ihmisistä on muuttanut viereiselle saarelle, Patelin Municipaliin. Täällä on enää vähän kauppoja, ja työtkin ovat siirtyneet suurimmalta osaltaan sinne”, poika kertoi.

 

Samalla Charlotta sai älynväläyksen ja sanoi: ”Voisitko sinä millään kysyä, jos voisin saada töitä lehdenjakajana? Olen todella ahkera ja liikunnallinen ja nopeakin vielä, ja…” Jakaja keskeytti Charlotan lauseen: ”Olen pahoillani, mutta lehdenjakajan työt ovat nuorille, ja lisäksi tähän työhön haluaa aika moni. Jos työtä kaipaat, sinun kannattaisi tarkistaa tämän päivän lehdestä työpaikkailmoitukset. Varmaan sieltä jotakin löytyy.”

 

Charlotta päätti noudattaa pojan neuvoja ja avasi lehden. Hetken selattuaan hän löysi työpaikkailmoitukset. Suurimpaan osaan töistä olisi tarvinnut jonkinlaisen koulutuksen, mutta Charlotta oli viettänyt viimeiset viisi vuotta hoitaen isäänsä eikä opiskelulle ollut silloin aikaa. Vaihtoehdoiksi jäivät tiskaaja ja levykaupan myyjä. Tiskaamaan en kyllä ala! huudahti Charlotta mielessään.

 

Koska työt alkaisivat vasta seuraavana päivänä, päätti Charlotta mennä ulos katsomaan hieman ympärilleen. Kuljettuaan hetken tonttia ympäri hän kuuli riemunkiljahduksen takaansa: ”ARIEL BLOOM! En voi uskoa tätä! Mitä siitä on, kahdeksantoista vuotta?” Charlotalle täysin tuntematon nainen heittäytyi hänen kaulaansa. Hämmentyneenä hän halasi naista huvittunut hymy kasvoillaan. ”Olette tainneet sekoittaa minut johonkin toiseen, minun nimeni on Charlotta Bloomingbury, enkä tosiaan tunne teitä!” Charlotta sanoi. ”Ah no mutta… Niin no, minä olen Aili. Sinun ja Arielin täytyy olla sukua, hassua etten älynnyt sitä heti. Te kaksi olette aivan samannäköisiä. Olin itse vasta viisitoista kun näin hänet viimeksi. Ja tietenkään sinä et voisi olla hän, Ariel on nykyään varmaankin yli neljänkymmenen”, nainen sanoi häpeissään. ”Minun äitini nimi on Ariel, mutta hän on Bloomingbury, ei Bloom. Oletko varma, että hänen sukunimensä oli Bloom eikä Bloomingbury?” Charlotte sanoi ripeästi. Ehkä vihdoin hän saisi tietää jotakin äidistään.

 

”Bloom sen täytyi olla. Kuule, ehkä kyseessä on äitisi, voisitko sinä vaikka antaa hänen nykyisen puhelinnumeronsa, olisi mukavaa jutella. Minä lähdin opiskelemaan sisämaahan, enkä enää nähnyt häntä sen jälkeen”, Aili intoili. Charlotan mieliala laski heti ja hän alkoi kertoa: ”Äitini katosi kun olin kaksi vuotta. Tulin tänne selvittämään, missä hän oikein on. Voisitko sinä kertoa jotain hänestä, tahtoisin niin tietää.” ”En enää muista, hän taisi olla reportteri tai kirjailija. Minun on oikeastaan mentävä”, Aili sanoi vältellen ja häipyi.

 

Charlotta ei ehtinyt olla kauaa yksin, kun uteliaat naapurit tulivat katsomaan, kuka oli muuttanut kauan autiona olleeseen taloon. Hän tutustui Enniin, joka vaikutti mukavalta. Enni kertoi, että kaksi muuta vierailijaa olivat homopariskunta Patelin Municipalista. He olivat kuulemma hyvin kiinnostuneita tontista ja olivat pettyneet, kun taloon muutti joku. Enni ja Charlotta löysivät automaattisesti yhteisen sävelen. He keskustelivat vilkkaasti miehistä, ja Enni kertoi, että kannattaisi lähteä Patelin Municipaliin iskemään itselleen kumppania.

 

Miehet lähtivät aika nopeasti, ja pian Enni huomasi työpäivänsä alkavan hyvin pian. Charlotan syötyä pikaisesti säilyketölkillisen papukeittoa, oveen koputettiin. Salaperäisen näköinen nainen tervehti häntä. Nainen pyysi, että he siirtyisivät sivummalle, koska hänen sisäinen silmänsä kärsi niin lähellä elektronisia laitteita. Charlottaa huvitti – nainen oli selvästi huijari. ”Minä voin ennustaa sinulle, jos tahdot. Minulla on saaren edullisimmat hinnat”, nainen sanoi, ja osoitti maassa makaavaa kylttiä, jossa luki ”Matami Mirvan halpa ennustus (5€) + muu”. Charlotta päätti huvikseen kokeilla, ja ojensi naisen käteen kaksi euroa. Joko nainen ei huomannut rahamäärän pienuutta tai ymmärsi, että ei hän enempää rahaa saisi vaikka pyytäisi, hän alkoi katsomaan kristallipalloonsa. ”Hmm… Minä näen, että sinä tulet löytämään suuren rakkauden, jos käytät matami Mirvan sokkotreffipalvelua”, matami Mirva sanoi.

 

Pyh, selvä huijari, Charlotta ajatteli, mutta päätti yrittää. Ei kai siitä mitään haittaakaan voisi olla? Hän antoi viimeiset roposensa naiselle, joka katsoi tuohtuneena rahamäärää. ”No jaa, itsepähän valitsit”, hän sanoi ja hymyili ilkeästi. Maahan tupsahti Charlotan postinkantaja! Mirva lähti pois käkättäen ilkeästi.

 

”Ei nyt millään pahalla, mutta minusta tuntuu, että me emme vain sovi toisillemme”, Charlotta sanoi ennen kuin postinkantaja ehti edes tervehtiä häntä. ” Mutta mistä sinä sen voisit tietää! Voihan olla, että me olemme täydellisiä toisillemme!” postinkantaja huudahti. ”Usko minua, emme ole. Nähdään joskus, hyvästi”, Charlotta sanoi ja pakeni paikalta.

 

Hyvänen aika, mikä päivä, ajatteli Charlotta väsyneenä laittaessaan itselleen salaattia. Se ei ainakaan voisi mennä pieleen. Hän mietti äitiään. Missä ihmeessä hän voisi olla? Ja miksi hän ei ollut ottanut yhteyttä häneen sen jälkeen kun katosi? Oliko hän kuollut? Hänen äitinsä oli kadonnut yhdeksäntoista vuotta sitten. Charlotta oli silloin puolivuotias. Näköjään hän oli muuttanut Patelin Roceen. Mutta miksi? Eikö hän halunnut lapsia? Ja minne hän oli sen jälkeen suunnannut?

 

Syötyään illallisen, Charlotta asettui sängylle lukemaan. Koska hänen ajatuksensa olivat ihan jossain muualla, ei siitä tullut mitään. Häntä alkoi jännittää seuraava työpäivä. Hän toivoi, että levykaupassa oltaisiin hänelle kilttejä. Charlotta ei osannut käyttää kunnolla edes kassakonetta! Mitä jos hän mokaisi täysin ja saisi potkut? Hän alkoi tyynnytellä itseään, kaikki menisi kuitenkin hyvin.

 

Charlotta nousi aamulla hyvin aikaisin. Koska kauppa sijaitsi Patelin Municipalissa, hän ei voinut kävellä sinne. Sen sijaan hänet noudettaisiin kimppakyydillä.

 

Charlotta kävi suihkussa, kuivasi hiuksensa, letitti ne, pukeutui ja meikkasi. Silti aikaa tuntui olevan aivan liikaa. Vihdoin kimppakyyti tuli noutamaan häntä. Jos päivä menee hyvin, menen töiden jälkeen pitämään hauskaa, hän lupasi itselleen.

 

Charlotan päivä meni totisesti hyvin, sillä aluksi epämiellyttävä johtaja päätti ylentää hänet. Hänellä ja levykaupan johtajalla oli täsmälleen sama musiikkimaku (tai ainakin Charlotta antoi hänen ymmärtää niin), ja ohi kaikkien pätevien ja kauan työskennelleiden ihmisten hänet ylennettiin pianon virittäjäksi. Charlotan vatsa kurisi nälästä, mutta taskunpohjalla oli vain kolme euroa. Ennen kuin hän lähtisi pitämään hauskaa, hän meni kalastamaan itselleen ruokaa. Tunnin työskentely palkittiin, nimittäin Charlotta sai todella suuren kalan. Tästä riittää vielä viikoiksi, hän iloitsi. Valitettavasti hauskanpito jäikin siihen, sillä kello näytti jo kuutta ja hänen täytyisi kävellä kotiin yli kahdeksan kilometriä.

 

Päivät vierähtivät viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Huomaamattaan Charlotta oli viihtynyt Patelin Roncessa jo vuosia. Tajuttuaan sen eräänä iltana, hän alkoi itkeä. Hän ei ollut edistynyt laisinkaan äiti-asiassa. Hän ei ollut tavannut lähes ollenkaan miehiä, sillä työt veivät todella paljon aikaa ja työtovereita ei juuri ollut. Pianon virittäjiä tarvitsivat lähinnä vanhat naiset ja musiikkikoulun opettajat. Tekisin mitä tahansa, jotta tapaisin edes yhden komean miehen! hän ajatteli hädissään.

 

Charlotan olisi kannattanut varoa, mitä toivoa, sillä viikon päästä lauantaina ulosottomies tuli hakemaan perittävää. Hän yritti esittää nukkuvaa, jotta mies lähtisi pois ovelta, mutta hän tuli sisälle yksinkertaisesti avaamalla oven – Charlotta oli unohtanut lukita sen illalla. Hän itki katkerasti itsekseen. Miksi juuri hän? Koska elämä tuntui yksinkertaisesti potkivan päähän, päätti Charlotta lähteä Patelin Municipaliin hankkimaan itselleen ystäviä.

Hän meni lempipuistoonsa ja tapasi siellä Brunon. Bruno osoitti lähinnä välinpitämättömyyttä Charlottaa kohtaan, ja se oli musertaa hänet. Ei Bruno erityisen komea ollut, mutta Charlotte halusi saada uusia tuttuja, ehkä flirttailla hieman. Miksi kukaan ei huomannut häntä?

 

Lähdettyään pois epämiellyttävän Brunon luota Charlotta meni läheiseen baariin. Hän kohtasi Paavon, miehen, joka oli työskennellyt kauan sitten levykaupassa Charlotan kanssa yhtä aikaa. He juttelivat kauan ja vaihtoivat kuulumisia. Ollessaan valmiina tilaamaan jonkin juoman, katsoi Charlotta hintoja. Jokainen juoma oli hirveän kallis. Hänen täytyi siirtyä edullisempaan paikkaan.

 

Charlotta istuutui vanhan naisen viereen. ”Kuulin, että etsit Arielia”, nainen sanoi kylmääkin kylmemmällä äänellä. ”Öh, niin teen, rouva. Saanen kysyä, mistä te sen tiedätte?” Charlotta sanoi varovaisesti. ”Lopeta etsinnät, satutat vain pienet typerät näppisi. Oikeastaan olisi parempi, jos häipyisit kokonaan Patelin Roncesta”, nainen sanoi edelleen jäätävällä äänellään. ”Minä en muuta pois Pat- Hei hetkinen, mistä te tiedätte, että asun siellä?” Charlotta kysyi järkyttyneenä. Baari oli Patelin Municipalin laitamilla, ei kenenkään pitäisi tietää hänen asuinpaikkaansa. Nainen pysyi vaiti. Lopulta Charlotta lähti ulos.

 

Charlotta meni tilaamaan taksia, kun huomasi naisen seuranneen häntä. Nainen seisoskeli suu mutrussa vain parin metrin päässä hänestä. Charlottaa alkoi pelottaa. Millainen mielipuoli häntä oikein seurasi?

 

Kun Charlotta lopetti puhelun, hän kuuli äänen takanaan: ”Lupaa, että lähdet! Lupaa, että et enää yritä tonkia menneitä!” Charlotta käännähti ympäri ja näki naisen huutavan hänelle kasvot punaisina. ”En lähde enkä lupaa mitään! Sinä et voi pakottaa, senkin vanha haaska!” Charlotta sanoi tyynellä äänellä. ”Sinun äitisi oli samanlainen, utelias ja typerä!” nainen huusi lisäten perään muutaman kauhean haukkumasanan.

 

Charlotta oli kahden vaiheilla. Tämä saattaisi olla tilaisuus saada vihdoin lisää tietoa äidistään, mutta huutava vanha akka käsilaukkuineen (jossa kolinasta päätellen oli iso kasa kissanruokaa) oli hyvin pelottava näky. Charlotta pysyi vaiti, koska ajatteli sen olevan paras vaihtoehto. Vanha nainen näytti pääsevän vasta vauhtiin.

 

”Sinun kannattaisi varoa vähän! Vaikka luulet, että minä en pystyisi satuttamaan sinua, niin kyllä minä vain pystyn! Jos et lähde ylihuomiseen mennessä, saat tuntea minun todellisen raivon!” Nainen kiljui. Ihmisiä alkoi kerääntyä heidän ympärilleen, osa huolestuneina ja osa huvittuneina.

 

”Sinä olet aivan hullu, jätä minut rauhaan. Jos minä näen sinut kotini lähellä, voit olla varma että kutsun poliisit paikalle ja sitten haen lähestymiskieltoa!” Charlotta sanoi vakaalla äänellä. Nainen oli valmis hyökkäämään hänen kimppuunsa, ja pari miestä tarttuikin häneen kiinni. Charlotta tunsi olonsa pelokkaaksi ja ontoksi, mutta järkeili sitten, että tuskin tuollainen vanha höppänä mitään tarkoitti.

 

Kului kolme päivää, kun Charlotta heräsi siihen, että joku oli hänen kotonaan, sisällä. Ulkona oli pimeää, mutta ikkunattomassa huoneessa vieläkin pimeämpää. Charlotta hiippaili puhelimelle ja soitti poliisit. Hän tunsi nahkaisen hansikkaan olkapäällään. Kauhuissaan Charlotta juoksi ulos. Poliisi sai murtomiehen kiinni. Monta päivää myöhemmin Charlotta älysi, että kyseessä oli varmaan se ”todellinen raivo”, josta hullu nainen oli puhunut.

 

Yleinen talvimasennus iski Charlottaan jälleen. Hän oli edelleen yksin ja ilman äitiään. Hänellä ei vieläkään ollut kuutta lasta ja talo oli yhä pieni ja yksihuoneinen. Charlotta käveli jääkaapille ja otti suuren annoksen jäätelöä. Päälle kermavaahtoa ja suklaahippuja, ihan niin kuin isä silloin nuorena, Charlotta ajatteli haikeana.

 

Syötyään Charlotta sai suuren idean. Tällä tavalla ainakin hänen yksi ongelmistaan katoasi!

 

Siinä oli ensimmäinen osa. Kuten jo mainitsin, joissain kuvissa näkyy punaiset reunat ja muitakin pieniä virheitä tuli tehtyä. Kommenttia saa tietty laittaa, risut ja ruusut ovat molemmat erittäin tervetulleita.